SIXTYNINE 69 (1969)
Jörn Donner suututti elokuvaälyköt tällä keväisenohuella seksi- ja hammashuoltokomedialla, josta puuttuivat täysin ruotsalaiselokuvien pseudobergmanilaiset sävyt sekä Mustaa valkoisella -teoksen moraalipainotukset. Vuotensa virallisen kaksoismerkitysotsakkeen alle kätkeytyy vannoutunutta agitaatiota yksiavioisuutta vastaan sekä Kirka-hitti ”Alku kaiken kauniin”.
***
Jörn Donner on kertonut, että elokuvaohjaajana hän vapautui ja varsinaisesti löysi itsensä vasta tehdessään Mustaa valkoisella. Tämän vapautumisen tunnelmissa syntyi Donnerin seuraava elokuva: ”Sixtynine jatkaa ja muuttaa Mustaa valkoisella -elokuvan linjaa. Kertomus on lähes kokonaan vailla dialogia, se rakentuu kohtausten ja tilanteiden välisille vastakohdille. Yritän antaa kameran ja todellisuuden työskennellä puolestani, ja vaikka itse näyttelin gynekologia, tunsin olevani vapaampi kuin koskaan.” (Donner)
Sen minkä Donner kokee vapautuksena ja hyveinä, sen katsojat voivat nähdä aivan muuna. Vuoropuhelun niukkuus on taloudellisesti laskettu ominaisuus: äänittäminen monella kielellä helpottuu. Suomalaisesta vientielokuvasta on varmasti kysymys, kaupallisesta laskelmoinnista myös, mutta aivan näin helpolla tästä elokuvasta ei selvitä., Sitä kannattelee julma ja selkeä näkemys, jonka olemassaolo tekee elokuvasta mielenkiintoisen aivan siitä riippumatta, tuntuuko tuo näkemys sympaattiselta.
Nuo kauniit, lähes puhumattomat ihmiset tuntuvat olevan peräisin tulevaisuudesta, jostain kulttuurista, joka ei vielä ole omamme, mutta johon kyynikko (tai pelkkä pessimistikin) voi tietysti väittää meidän olevan matkalla. Donnerin elokuvassa pukeudutaan ja riisuudutaan ja peseydytään enemmänkuin juuri missään elokuvassa, ja ilmeisimmän kaupallisen selityksen tarjoaminen tälle seikalle olisi Donnerin aliarvioimista. Hänen ihmisensä ovat kerta kaikkiaan puhtaita, puhtaita niin liasta kuin tunteistakin, ja heidän toimintojaan (ennen muuta seksuaalisia) Donner tarkkailee koeputkessa, kliinisen epäromanttisesti muutenkin kuin vain lääkärijaksoissa.
Donner ote on behavioristinen, psykologiaa vauhkosti pelkäävä. Kun henkilöiden ei ole annettu puhua juuri mitään, eikä edes olla rauhassa, elokuva on saanut hermostuneen menevän ilmeen. Donner noudattaa oppipoikamaisen kuuliaisesti elokuvan tekemisen perussääntöjä: kaiken on oltava liikkeessä! Niinpä autorallit, koiranäyttelyt, strip-tease -ravintolat, jääkiekko-ottelut, naimiset seuraavat toisiaan konemaisina sarjoina, ja ihmisten välisten tyhjiöiden täyttämiseen on käytetty karmivia Kirkan lauluja, jotka hyvin kirjaimellisella tavalla kommentoivat henkilöiden yhdentekeviä toimia. Alussa on jopa muutama hassuksi tarkoitettu nopeutus, jotka viimeistään panevat epäilemään ohjaajan arvostelukykyä.
Alastomuuden ja seksikohtausten jatkuvassa saatossa 69 – Sixtynine alkaa muuttua pakonomaisuudessaan hulluksi elokuvaksi. Tuollainen pakkomielle purkautuu varmaankin syvemmältä kuin pelkästä kaupallisesta laskelmoinnista, vaikka sen käytännöllisenä tuloksena saattaa ollakin, että nimenomaan suomalaiset katsojat saavat kerrankin niin paljon seksiä kuin pystyvät nielemään. Elokuva onnistuu tekemään seksistä ikävystyttävän asian, kansalaisvelvollisuuden: seksi on kuin armeijaan astumista, astumista kuin astumista. Näkemyksessä saattaa olla oma mielenkiintonsa.
– Risto Hannulan (1969) ja Matti Salon (1969) mukaan ST