AJOLÄHTÖ (1982)

Armeija on käyty ja jostakin on leipä hankittava. Keskisuomalaisilla kouluttamattomilla nuorukaisilla vaihtoehtoja ovat lähinnä Norja, Ruotsi ja Suomen etelä. Kaverukset valitsevat lopulta omat polkunsa: Juuso työskentelee ja rällästää Norjassa, Pyry päätyy maatalouskouluun, mutta kaikkein vaikeinta on Latella. 1980-luvun nuorison tuntoja kuvannut elokuva toi Niskaselle kuudennen ohjaaja-Jussin.

***

Ajolähtö käynnistyy tilanteesta, jossa kolme nuorukaista nukkuu viimeistä yötään armeijan hetekoilla. He ovat täyttäneet visaisen velvollisuutensa, mutta mitä yhteiskunta pystyy tarjoamaan heille vastineeksi? Sotakoneiston luoman ikävän rehvakas haihduttaminen alkoholilla tuo esiin kapinan alkion. Sen kohteiksi joutuvat järjestelmää ja kulttuuria vertauskuvallistavat puhelinkioski ja alastonpatsas. Mutta kioski ei kaadu eikä kivi antaudu naitavaksi. Ollaan ajolähtötilanteessa, pakollisella matkalla kohti seuraavia pesiä.

Ajolähdön pelikenttänä ovat Suomi, Ruotsi ja Norja. Kun kotipesä ei pysty tarjoamaan kuin vääriä syöttöjä ja pelkältä hengittämiseltä maistuvaa elämää, on poikien lähdettävä yksi kerrallaan irti juuriltaan, maan ja karjan tuoksuista metallin kirskunan ja tehdassavujen keskelle. Göteborgin puistojen suomalaiset rappioryhmät, Stavangerin öljynporauslautan suljettu miljöö ja Koverharin masuunien mustanpuhuvat tunnelmat muodostavat sielunmaiseman, joka panee kiroilemaan ja etsimään unohdusta. Suuresta levottomuudesta syntyy suuria eleitä.

Luonnekuvaukseltaan tarkan Ajolähdön sisältämä elämänkohtaloiden kirja on hyvin kattava. Ennenkin näyttelijöiden ohjaajana kunnostautunut Niskanen onnistuu ilman keinotekoisia dramaturgisia ratkaisuja välittämään katsojalle sen veren maun, jonka päähenkilöt tuntevat matkoillaan tuntemattomaan. Matti Ijäksen käsikirjoitus välttää onnistuneesti tavanomaiset työttömyyskliseet. Sisällyttämällä runsaasti huumorin balsamia se kiertää kaukaa sosiaalisen raportoinnin ja asetelmallisen teoretisoinnin ansat. Tässä elokuvassa ihmiset ovat enemmän yksilöitä kuin särmättömiä luokkansa edustajia. Silti kokonaisuudesta välittyy yleinen yhteiskunnallinen perusnäkemys. Syyttävä sormi osoittaa siihen väärään politiikkaan, joka repii nuoret avarilta pelloilta liukuhihnojen vangeiksi. Tässä mielessä elokuvan avainkohtauksena, asiat ytimekkäästi tiivistävänä välähdyksenä toimii vaarin ja pojanpojan yhteinen saunominen: viimeinen selänpesijöiden sukupolvi on jo jättänyt kotikontunsa.

Teemojen rikas variointi ja yksityiskohtien taitava hitsautuminen vaikuttavaksi, turhia selittelyjä kaihtavaksi kokonaisuudeksi on ilmeisesti seurausta Niskaselle ominaisen paatoksellisuuden ja Ijäksen herkän komiikantajun hedelmällisestä vaaliheimolaisuudesta. Vain parissa kohtauksessa Ajolähtö hukkaa kalkkiviivansa, kadottaa rytminsä. Henrik Paerschin perinteisiin arvoihin luottava kuvaus toimii onnistuneesti sisällön ehdoilla eikä eksy itseriittoisiin maalailuihin. Myös näyttelijätöihin Niskanen on valanut hengen, jossa amatöörit ja ammattilaiset eivät erotu toisistaan.

– Antti Lindqvist (1982, 1984).