Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian kolmas osa siirrettiin valkokankaalle nimellä Akseli ja Elina. Elokuva jatkoi Fennada-Filmin ja Yleisradion yhteistyötä suurtuotantojen parissa. Tarinassa seurataan Pentinkulman tapahtumia Akseli Koskelan vuoden 1918 vankileiriltä vapautumisesta aina toisen maailmansodan päättymiseen saakka.

***

Nils-Börje Storbomin Linna-elämäkerta antaa hyvän kuvan siitä, miten Linnan työläiskirjailijan-individualismi murtui 1950-luvun alussa ja miten hän löysi takaisin luokkaansa, ne yhteydet ympäristöönsä, jotka olivat katkenneet litterääris-psykologistisen kirjallisen kulttuurimme tempuista. Samalla Linnasta tuli kirjailija, jonka sosiologinen mielikuvitus on tuottoisampi kuin kai kenelläkään meikäläisistä kirjailijoista tällä hetkellä. Hänen yhteiskunnallinen rationalisminsa loi Pohjantähdessä johdonmukaisia ja samalla eläviä kokonaisuuksia. Kirjailijoissamme ei ole toista, joka suhtautuisi suomalaisen demokratian taustaan – joka tietenkin on tärkeä tulevaisuuden tekijä – yhtä realistisesti ja analyyttisesti kuin Linna.

Pohjantähti-elokuvan funktiona voisi olla juuri nuoren ikäpolven yhteiskunnantajun herättäminen. Yllättävää ja positiivista on ollut kuulla reaktioita elokuvaan: ”Odotettua parempi” näyttäisi olevan epäilijöiden yleisin kommentti. Mutta 1950-luvun individualistit ovat jääneet turhaan etsimään sosiaalista identiteettiään. Heidän ylittämättömin vaikeutensa näyttää kuuluvan estetiikan alaan. He luulevat, että realismi on kuollut taiteen suunta, ja varsinkin rationalistisesti luokitteleva, kokoava ja tyypittelevä ihmiskuvaus puistattaa heitä.

Teknillisesti Edvin Laineen elokuva on minusta hyvien venäläisten romaanisovitusten luokkaa. Mutta käsikirjoitus oli niin kehno, että toivoisin kaikkien lukevan Linnan romaanin. Elokuva pysyttelee liikaa Koskeloiden perhepiirissä ja syöttää kuin nauhalta äitiyttä, lapsuutta, vauvuutta ja eritoten rakastavaisten tapaamisia ja hyvästijättöjä. Tämä sokerointi peittää Linnan yhteiskuntahistoriallisen kokonaisuuden. En usko, että kirjailija on suhtautunut tosissaan käsikirjoitustyöhön. Eniten jo määrällisestikin kärsi monella tapaa eduskuvallisen Kivivuorten osuus, joka romaanissa merkitsee kuvausta sosiaalidemokraattisen utopian ehdoista tässä yhteiskunnassa.

Romaanin kokoavan linjan puuttuminen heijastuu ehkä välillisesti joukkokohtauksissakin. Monet niistä onnistuvat, mutta esimerkiksi Hauhon ja Tuuloksen kautta kulkenut perääntymisretki, suuri yhteisötragedia, kuihtuu paukutteluksi pensaissa ja talojen nurkilla. En usko, että tekniset vaikeudet olisivat tässä ratkaisseet. Ohjaus ei vain pystynyt irtautumaan tunteikkaasta episodimosaiikista yleisempään näkökulmaan. Jokin Dovzhenkon Punaisen lipun alla (1939) tuli mieleeni etäälle jääneenä esikuvana kokonaisuuden hallinnasta, yhteisötapahtuman ja yksilöllisen tunteen oikeasta suhteuttamisesta.

Jo Tuntemattoman sotilaan näyttämöversio osoitti, että pahin Väinö Linnan heikkouksista taitaa olla Edvin Laine.

– Pekka Tarkka

Täällä Pohjantähden alla ja Akseli ja Elina ovat arvokkaita saavutuksia Laineelle, ja on vaikea kuvitella, miten kukaan toinen ohjaaja olisi kääntänyt Linnan romaanit merkittävämmiksi elokuviksi. Ne kärsivät henkilöistä itsestään juontuvasta luonnollisesta jähmeydestä, jonka rinnalla Tuntemattomasta sotilaassa oli enemmän kipinää ja sävyn vaihteluita.

– Peter Cowie (Finnish Cinema, 1976)