KOVAT KUNDIT EIVÄT TANSSI (1987)

Legendaarisen Telluriden festivaalin johtaja Tom Luddy esitteli Lapissa tuottajana Norman Mailerin kiistellyn trillerin. Ulkoisesti koreassa mutta painajaismaisessa, surrealistisen hauskassa mysteerissä kirjailija (Ryan O’Neal) selvittelee vuosisadan kankkusessa irtopäisen naisen murhaa. Hillitöntä revittelyä amerikkalaisen merenrantakaupungin rauhallisten kulissien takaa.

***

Norman Mailerin paras valkokangastyö – filmatisointi hänen huonoimmasta romaanistaan – tarjoaa yllättävän annoksen elokuvallista tyylitajua kirjailijalta, jonka aikaisemmat ohjaustyöt (Wild 90, Beyond the Law, Maidstone) olivat lähinnä hänen omien improvisoitujen performanssiensa pitkitettyjä tallenteita. Työskennellessään ensi kertaa valtavirtaelokuvien ammattilaisten kanssa, kunnollisen budjetin turvin ja ilman omaa itseään pääosassa, Mailer kääntää korkean retoriikan ja maskuliiniset huolenaiheet (eksistentiaaliset rohkeustestit, hyvät orgasmit, murhanhimoiset naiset, metafyysiset kytät) oudoksi, camp-henkiseksi ja roisiksi thrillikomediaksi, joka säilyy alusta loppuun kiinnostavana ja arvaamattomana – ja yhtä kreisinä kuin Beyond the Valley of the Dolls. Siinä missä Russ Meyer presentoi meille ylisuurilla rinnoilla varustettuja naisia, esittelee Mailer ylisuurilla egoilla lastattuja miehiä. Kiitos mehukkaan kirjoitusjäljen, hallusinatooriset vuorosanat (sellaiset kuin ”Veitsesi on koirassani…” tai ”Upotin juuri kaksi irtopäätä” / ”I just deep-sixed two heads”) pulpahtavat sarjakuvamaisista henkilöhahmoista ulos puhekuplien lailla. Jopa kirjailijan seksismi esineellistyy prosessin aikana.

Mailer kaivaa esiin hyvät suoritukset miestähdiltään (Ryan O’Neal, Lawrence Tierney, Wings Hauser) ja maneristiset naisnäyttelijöiltään (Isabella Rossellini, Debra Sandlund); hänellä on taipumusta suurpiirteisyyteen – etelän murteen käyttö on hyvinkin liioiteltua – mutta hänen kuvasommitelmansa, leikkauksensa sekä äänen- ja musiikinkäyttönsä on raikasta ja kirpeää. Mailer on siistinyt ilmaisuaan: hän on trimmannut romaanista löysät pois ja eliminoinut harhapolut, hän esittelee tehokkaan (joskin kiemuraisen) takaumarakenteen ja hänellä on erinomainen vainu Provincetown-lokaatioiden suhteen – joihin kuuluu myös hänen oma kotinsa. Lopputulos on huikenteleva ja eksentrinen – sataprosenttista Maileria, ja yksi niistä harvoista kerroista kun kirjailijan pakkomielteet ja visiot ovat siirtyneet filminauhalle koskemattomina.

– Jonathan Rosenbaum (Chicago Reader, 24.9.1987)