LEVOTON VERI (1986)

Mauvais sang/Ont blod
Ohjaaja
Leos Carax
Henkilöt
Denis Lavant, Juliette Binoche, Michel Piccoli, Hugo Pratt
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
116 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Alex (chaplinmaisen fyysinen Denis Lavant) palkataan ryöstökeikalle romanttisessa trillerissä, jossa on viittauksia moneen suuntaan. Jean Cocteau’n Orfeus-elokuvasta ammentaa Lisen rooli kuoleman enkelinä moottoripyörän selässä. Juliette Binoche kanavoi roolissaan Anna Karinaa ja Louise Brooksia, kuvauksesta tulee mieleen Godard, ja ääniraidalla David Bowie kohtaa Chaplinin.

***

Léos Carax saavutti mainetta Cannesissa 1985 uutena ohjaajakykynä esikoisteoksellaan Boy Meets Girl, jota pidettiin erikoisena ja vetoavana. Hänen seuraavana vuonna valmistunut toinen ohjauksensa Levoton veri leikittelee elokuvahistoriallisilla viittauksilla ja edeltäjiensä tyylikeinoilla. Erityisesti Jean-Luc Godardin vaikutus on nähty selkeästi Caraxin teoksen taustalla: löyhästi juonellinen elokuva muistuttaa Hullun Pierrot’n hullun rakkauden ja eksistentiaalisen irrationaalisuuden moniselitteistä maailmaa, kokonaisympäristö Alphavillen miljöötä ja myöskin varhaisemman Viimeiseen hengenvetoon -elokuvan vaikutus on mainittu arvosteluissa.

Päähenkilö on ohjaajan eräänlaiseksi alter egoksi mielletty hahmo, hieman rujonoloinen romantikko Alex, joka esiintyy myös muissa Caraxin elokuvissa. Hän on nuori rikollinen, joka haluaisi eroon vastikään kuolleen isänsä “perintönä” seuraavasta urasta erikoisnäppäränä varkaana. Yritykset ovat tuhoon tuomittuja ja kohtalo seuraa vääjäämättä sankarin kannoilla. Alex lyöttäytyy yhteen isänsä entisten gangsteritovereiden kanssa, jotka suunnittelevat suurisuuntaista varkautta. He aikovat ryöstää ainoan tunnetun lääkkeen, joka tehoaa uutta vaarallista ja tarttuvaa virusta, STBO:ta vastaan. Virus tappaa kaikki, jotka rakastelevat ilman rakkautta. Caraxin on tulkittu tässä viittaavan aidsiin, tappavana “lemmentautina”. Rikostrilleri on elokuvassa kuitenkin sivuosassa; rakkaus ja elämän merkitys ovat päärooleissa. Rikollisten turmeltuneen maailman puitteissa räpiköivä Alex etsii jotain pakotietä, ulospääsyä urbaanista angstistaan, oli se sitten vaikka täti Sveitsissä. Alexin kouristuksenomainen “tanssi” David Bowien Modern Love -kappaleen tahdissa symboloi hänen sisäistä maailmaansa. Elokuvan epämääräisen juonen taustalla heijastelee rakkauden ja elämän filosofinen pohdinta, ilmaistuna ranskalaisen esteetikon tietoisilla maneereilla.

Caraxin elokuvan kuvallinen maailma ilmaisee voimakasta emotionaalista intensiteettiä ja ahdistusta, jotka kuvastuvat myös Alexia esittävän Denis Lavantin kasvoilla. Alex on eräänlainen surullinen klovnihahmo kelta-mustaruutuisine takkeineen: hän osaa jonglööritemppuja, huijaa korteilla ja on vatsasta puhuja, samalla kun hänellä on ajoittain sietämättömiä vatsakipukohtauksia. Lavant on taustaltaan myös miimikko, mikä heijastuu hänen koko olemuksestaan. Alex rakastuu toisen gangsterin paljon nuorempaan tyttöystävään Annaan, joka ei oikein vastaa perinteistä kuvaa “gangsterin heilasta”: Juliette Binochen äärimmäisen herkän olemuksen viattomuus ja vilpittömyys riisuu Alexin aseista. Tosin kameran viipyily Binochen ilmeikkäillä kasvoilla saa liiankin maneerinomaisia eleitä esiin. Vanhan gangsterin hahmossa puolestaan on kyynisyyttä ja pelkoa tulevaisuuden (ja nykyisyydenkin) edessä. Tämä aiheuttaa hänessä kyvyttömyyden rakastaa, löytää itsestään “avain”, jolla vapauttaa tunteensa Annaa kohtaan. Anna puolestaan on tunteissaan ja teoissaan ehdoton, hän ei ilmeisesti olisi ensimmäinen, johon STBO-viruksen olisi mahdollista iskeä.

Elokuvan ympäristö on synkeätunnelmaista film noir -tyyppistä kaupunkimiljöötä, jonka modernin arkkitehtuurin elementit luovat vierauden ja omituisuuden vaikutelmaa. Kohtaukset tapahtuvat pääosin pimeällä, vain elokuvan alussa ja lopussa ollaan päivänvalossa. Vaikka tapahtumapaikkana on Pariisi, voisi se yhtä hyvin olla jokin amerikkalainen suurkaupunki.

– Eija Törmänen (1996)