JIMI PLAYS MONTEREY (1986)

Ohjaaja
D. A. Pennebaker
Henkilöt
Jimi Hendrix, Mitch Mitchell, Noel Redding
Maa
USA
Kesto
49 + 19 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
alkukuvana Shake! Otis at Monterey (Yhdysvallat 1986, 35 mm, 19 min) * yhteiskesto 68 min
Ikäraja

Cinéma véritén rokkisiiven ylin maestro oli D. A. Pennebaker, jonka dokumentointi vuoden 1967 Monterey Pop Festivaleilta lukeutuu niin populaarimusiikin kuin elokuvataiteenkin keskeiseen historiaan. 1980-luvulla Pennebaker laski levitykseen dokumenttia varten kuvaamansa – mutta sen loppuedittiin lyhentämänsä – Jimi Hendrixin kitaranpolttokeikan koko kestossaan. 77 ääntä (7. sija).

***

Itse en koskaan kutsu elokuviani dokumenteiksi. Nimityksillä ei ole merkitystä. Yksi ei-fiktiivisen elokuvan ongelmista on se, että niitä tehtäessä katseen kohteeseen suunnataan todella valtava voima. Läheskään kaikki ihmiset ja prosessit eivät kestä sitä. Kyseessä on vanha ongelma: jos katsot kohdetta liian lujasti, se katoaa. Elokuvilla on taipumusta tällaiseen. 60 miljoonan dollarin elokuva yrittää niin kovasti, se katsoo niin lujasti, että usein itse elokuva katoaa. Vuosien päästä on vaikeaa nähdä, mistä se oikeastaan kertoo.

Jos joku henkilö todella kiinnostaa minua, jos hänellä on merkitystä minulle, ja jos sillä mitä hän tekee on merkitystä minulle, haluan ihmisten kokevan tuon todellisen aspektin hänestä, ei mitään keksittyä aspektia joka sattuu pälkähtämään päähäni. Haluan teidän kokevan saman tunteen kuin minäkin päästessäni tuohon havaintoon. Minusta on tärkeää, että yleisö tekee jonkinlaista havaintotyötä. Ei voi odottaa, että joku tekisi sen heidän puolestaan niin että he vielä oppisivatkin jotain.

Luulen, että todellisten ihmisten ja tilanteiden kuvaamisessa minua kiinnostaa tuo tilanne, joka muistuttaa ihanaa rakkausjuttua. Ei tarvitse pysähtyä ajattelemaan, mitkä ovat säännöt, mitä on tehtävä – sitä vain tekee elokuvaa. Jos ajattelen, mikä elokuvanteossa aina kiihottaa minua, niin elokuvanteko on minulle kuin rakastumista kameran kautta. Kun ensimmäisen kerran ymmärsin ja koin tämän tapahtuvan itselleni, se oli hyvin jännittävää. Minulla oli yksityinen paikkani, johon saatoin vetäytyä – kameran etsin – ja toisessa päässä olivat jonkun kasvot, jonkun elämä tapahtumassa edessäni. Saatoin ottaa sen itselleni. Tämä on rakkausjutun yksi aspekti – ei sen paras aspekti, mutta useimmiten kiihottava. Saatoin ottaa tämän hetkellisen vision, sen mitä näin, itselleni ja tehdä sille mitä halusin, omistaa tuon ihmisen.

– D.A. Pennebaker (sitaatit Peter von Baghin teoksesta Sodankylä ikuisesti, 2010, sekä vuoden 1987 festivaalikatalogista)

Amerikkalainen dokumentaristi D.A. Pennebaker teki 60-luvun tärkeimmät rock-dokumentit Don’t Look Back ja Monterey Pop. Edellisen aiheena oli Bob Dylan, jälkimmäinen käsitteli Montereyssä Kaliforniassa järjestettyä rock-festivaalia. Monterey Popin tähtiä olivat monet sittemmin legendoiksi muuttuneet rock-nimet. Englannissa uraa luoneelle amerikkalaiskitaristille Jimi Hendrixille Monterey merkitsi läpimurtoa kotimaassaan. Pennebaker sisällytti katkelmia Hendrixin esiintymisestä jo 60-luvun dokumenttiinsa, mutta vasta viime vuonna hän kokosi kuvaamansa Hendrix-materiaalin yhdeksi elokuvaksi. Jimi Plays Monterey näyttää keikan kokonaisena.

Montereyn festivaali oli ensimmäinen varsinainen rock-festivaali. Se pidettiin kesäkuussa kuumana hippikesänä 1967. Järjestäjien tarkoitus oli tuoda samalle lavalle sekä tunnettuja että vähemmän tunnettuja esiintyjiä. Kolmipäiväisestä tilaisuudesta, ”musiikin, rakkauden ja kukkien” festivaalista, tuli valtaisa menestys, jonka jälkeen rock-festivaaleja alettiin järjestää tuhkatiheään. Monterey aloitti kauden, joka huipentui Woodstockissa 1969 ja päättyi Altamontin festivaalin väkivaltaisuuksiin 1970. Montereyssä oli Jimi Hendrixiä ja hänen Experience-yhtyettään paljon tunnetumpia ja suositumpia esiintyjiä, mutta silti Hendrixin jättämä vaikutus oli valtava. Washingtonin Seattlesta syntyisin oleva kitaristi räväytti ilmoille ainutlaatuisen yhdistelmänsä bluesia, hard rockia ja psykedeliaa tavalla, joka teki hänestä hetkessä tähden myös Yhdysvalloissa.

Hendrixin tähdenlento jäi kuitenkin lyhyeksi. Kolme vuotta Montereyn jälkeen hän kuoli. Legenda oli syntynyt, mutta monet lupaukset jäivät lunastamatta. Tätä filmiä katsoo sekavin tuntein. Rockin ehkä suurimman ja yhteiskunnallisesti merkittävimmän aikakauden panoraama levittyy silmien eteen, mutta mitä tuosta kaikesta on jäljellä vuonna 1987? Elokuvassa on paljon rockin kuuluisia vainajia: Hendrix itse, Janis Joplin, Michael Bloomfield, Keith Moon, Mama Cass… Montereyn nurmikoille levittäytyvä kukkaiskesä näyttää enemmän sadan kuin kahdenkymmenen vuoden takaiselta.

Epäilemättä 1960-luvun tapahtumiin liittyvä tragiikka on ollut Pennebakerin mielessä hänen koostaessaan elokuvaa. Hendrixin musiikki on dokumentin keskipiste, mutta konsertin kuvaus ylittää rajansa: siitä tulee armoton mutta myös hellä pikakuva kadonneesta aikakaudesta, viattomuudesta, joka kuoli luonnollisen kuoleman. Elokuvan alussa taiteilija Denny Dent roiskii talon seinään värejä. Silmittömyydestä kehkeytyy pian järjellistä: seinään ilmestyy kuva Hendrixistä. Dentin työ on sopusoinnussa Jimin musiikin kanssa. Siinäkin järjettömiltä kuulostavista soinneista tuli ehjä kokonaisuus.

Saattaa olla, ettei Montereyn setti ollut teknisesti (mikäli siitä nyt voi Hendrixin tapauksessa puhua) hänen parhaita konserttejaan, mutta energiaa ja tunnetta esiintymisessä riittää. Vahvistinten runnominen ja Stratocaster-kitaran poltto ovat rockin mytologiaan jääneitä temppuja. Pennebaker ja hänen ohjaajakumppaninsa Chris Hegedus tavoittavat ajankuvan musiikin ja kasvojen avulla. Festivaaliyleisöä seurataan vielä paljastavammin elokuvan edellä esitettävässä lyhytfilmissä Shake – Otis at Monterey. Siihen Pennebaker on tallettanut myöhemmin samana vuonna kuolleen soullaulajan Otis Reddingin Montereyn keikan, jota on pidetty jopa festivaalin parhaana esityksenä.

– Pertti Avola (HS 24.10.1987)