SINIPARRAN KAHDEKSAS VAIMO (1938)

Bluebeard's Eighth Wife/Blåskäggs åttonde hustru
Ohjaaja
Ernst Lubitsch
Henkilöt
Claudette Colbert, Gary Cooper, Edward Everett Horton, David Niven
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
86 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
käsikirjoitus Charles Brackett ja Billy Wilder Alfred Savoirin näytelmästä
Ikäraja

Menestynyt liikemies Brandon lähestyy naimisiinmenoa suoraviivaisena liiketoimintana, mutta Nicole ei halua olla vain yksi miehen epäonnistuneista ex-vaimoista, joten hääkellojen vaiettua pariskunnan välille laskeutuu jäätävä kylmän sodan aikakausi. Rahan ja rakkauden screwball-komedia on visuaalisten vitsien ja käsikirjoituksen ansiosta useita aikalaisiaan nokkelampi.

***

Siniparran kahdeksas vaimo oli Ernst Lubitschin viimeinen Paramount-elokuva ja ensimmäinen hänen kahdesta yhteistyöprojektistaan Charles Brackettin ja Billy Wilderin kanssa. Viimeksi mainituille vuosi 1938 merkitsi suurta läpimurtoa. Lubitschille sitä vastoin kokonainen aikakausi päättyi, ja tämä elokuva tuntui oudosti kuuluvan jo menneisyyteen. Ranskalainen vaudevilletarina Rivieralla, sivistymätön amerikkalainen miljonääri kohtaa perikatoon joutuneen ranskalaisen aatelisperheen, valssin tavoin kieppuva juoni, ikivanha asetelma väärinkäsitysten vuoksi yhteen joutuneesta parista, jonka seksuaalista tyydytystä lykätään loputtomiin… Ja edelleen: Gary Cooper, Design for Livingin ja Desiren iso amerikkalaispoika partnerinaan Claudette Colbert, Miriam Hopkinsin räiskyvä brunettivastine. Mittatilaus-Lubitschia, yleensä viehättävänä joskin vaatimattomana pidetty teos. Totta kyllä: vaikka siinä onkin naurun ja spektaakkelin viehätystä, se ei tarjoa saman luokan henkisiä iloja kuin Trouble in Paradise, Design for Living tai Iloinen leski.

Elokuva herättää jatkuvasti ihailua, mutta ei tempaa mukaansa. Gag-suoni on katkeamaton, ajoitus täydellistä, vuoropuhelun jokainen yksityiskohta ladattu merkityksillä, henkilöhahmojen kehittely perustuu johdonmukaisesti yhteen motiiviin (myymiseen, rikastumiseen, avioitumiseen, eroamiseen); mitä hourupäisimmät sanat ja teot loksahtavat paikoilleen, eivätkä loppujen lopuksi herätä pienintäkään hämmästystä. Kukin jakso (kauppa, ranta, hotelli) muodostaa pienoiselokuvan elokuvassa, ja ne seuraavat toisiaan ihanteellisessa tempossa. Kaikki komediakoneiston osat on hyvin öljytty. Ja tämä koneisto on rakennettu ainoana tarkoituksena meidän huvittamisemme. Siinä juodaan, syödään (sipulia), nukutaan (huonosti), rakastetaan ja vihataan vain meidän naurattamiseksemme. Ja me myös nauramme, ja mielihyvämme juontuu tästä hämmästyttävän ehjästä universumissa, jossa kaikki, mikä uhkaa muuttua todelliseksi, ts. ikäväksi ja latteaksi, on säälimättömästi karsittu – myös ja erityisesti tunteet. Ei kannata puhua sukurakkaudesta: Edward Everett Horton myisi tyttärensä leipäpalasta. Mutta myös koko jutun keskipisteeseen sijoitettu idyllikin uhrataan komedian mekanismille: lopun suuressa rakkauskohtauksessa raivoisa amatsoni raiskaa pakkopaitaan sidotun hullun!

Elokuva tuo melkein mieleen Lubitschin saksalaisten komedioiden täydellisen välinpitämättömyyden inhimillisyyttä ja tunteikkuutta kohtaan. Omana aikanaan ne enteilivät tietynlaista maailmankuvaa ja historiallista tilannetta. Nyt tuntuu olevan kysymys yliviritetystä tekniikasta, joka ruokkii vain itseään vaikka kiinnostusta mihinkään muuhun.

Varmaankin tämä sävy, joka poikkeaa kovasti Lubitschin edeltävistä elokuvista, johtuu osittain ohjaajan yhteistyöstä Brackettin ja Wilderin kanssa. He turvautuvat Samson Raphaelsonia enemmän puhtaaseen komiikkaan. Mutta ei moitita heitä, sillä Siniparran slapstick ja vuoropuhelut ovat hauskoja ja kekseliäitä, vaikka ne eivät Trouble in Paradisen läpitunkevaa pistävyyttä saavutakaan. Ensi kertaa urallaan Lubitsch pitäytyy tarkkaan koodatun lajityypin rajojen puitteissa.

– Jacqueline Nacachen mukaan (Lubitsch, 1987) AA 21.1.1993