VARASTETUT IHMISET (1956)

McCarthyismin ja amerikkalaisten 1950-luvun kommunistivainoharhojen upea tulkinta, jossa ulkoavaruudesta saapuneet muukalaiset ottavat periamerikkalaisten ruumiit haltuun ja teettävät niistä näköiskopiot. Lääkäri selvittää, että avaruusoliot ovat siepanneet amerikkalaisten ruumiit ”vieraan ideologian” äänitorveksi.

***

”There’ll be no more tears”

Hysteerinen mies korjataan sairaalaan moottoritieltä, jossa hän julistaa maailmanloppua. Mies on itse lääkäri, nimeltään Miles Bennell, ja hän on pakomatkalla Santa Miran pikkukaupungista, missä on tapahtunut outoja asioita. Lapsi väitti, että hänen äitinsä ei ollut hänen äitinsä. Ira-setä ei ollut Ira-setä. Kaikki näytti samalta kuin ennenkin, vain tunne, äänensävy, pilke katseessa oli kadonnut. Milesille esiteltiin outo näky: ystävän eloton keskeneräinen kaksoisolento, jolta puuttuivat vielä mm. sormenjäljet. Miles löysi kasvihuoneestaan siemenkodan, josta oli kehittymässä hänen oma kaksoisolentonsa. Selvisi, että ihmisen nukkuessa muukalaiset pystyvät kopioimaan hänen piirteensä ja korvaamaan hänet ulkoisesti identtisellä mutta hengettömällä jäljitelmällä. Pakomatkalla hänen morsiamensa nukahti hetkeksi vain herätäkseen tunteettomana kaksoisolentona. Milesiä pidetään hulluna, kunnes autokolarissa paljastuu, että Santa Mirasta tuleva kuorma-auto on täynnä tuoreita ihmisenkokoisia aihioita.

Invasion of the Body Snatchers perustuu Jack Finneyn korkealuokkaiseen kirjalliseen lähteeseen, mutta Don Siegel, leikkaavan toimintaelokuvan taituri, kertoo paranoidin hysteerikon houretta muistuttavan tarinan puhtaasti visuaalisin keinoin, hallitun jäntevästi ja silti vahvemmalla tunteella kuin toisinaan kylmät virtuoosityönsä. Siegel luo visuaalista jännitystä monin keinoin. Hän pitää henkilöhahmonsa jatkuvassa liikkeessä; he piiloutuvat ahtaisiin paikkoihin; he jättävät moottorin käyntiin noustessaan autosta; he huomaavat miten yksi kerrallaan heitä ympäröivät ihmiset korvautuvat muukalaisilla. Erikoistehosteiden mestari Siegel karttaa nyt tehosteita ja luo jännitystä kamerakulmien, painokkaiden lähikuvien, outojen kaukokuvien ja terävän leikkauksen keinoin.

Kertomus kytkeytyy kipeällä tavalla ajankohtaisiin ongelmiin, ja sen voimaa osoittaa, että sitä on tulkittu vastakkaisilla tavoilla, sekä kommunisminvastaisena että mccarthyismin vastaisena teoksena.

Kauhuelokuvana sen järkyttävyys on omaperäistä. Hirviöt ovat täsmälleen samannäköisiä kuin parhaat ystävämme ja läheisemme. Pelottavampi hirviö onkin sellainen, jonka huomaa vain pienistä yksityiskohdista kuin sellainen, jota tietää varoa jo kaukaa. Carlos Clarens toteaa: ”Science fictionissa pahinta kauhua ei ole kuolema eikä tuho vaan dehumanisaatio (…) Tällainen aineisto osuu nyky-yhteiskunnan arimpaan hermoon. Kyseessä on kollektiivinen pelko yksilöllisen identiteetin menetyksestä, huomaamattomasta tajunnanmuokkauksesta ja suoranaisesta tieteellis-poliittisesta aivopesusta.”

Vuonna 1956 Siegel uskoi, että ”ihmisten enemmistöstä on valitettavasti jo tullut palkoja. Heillä ei ole älyllisiä pyrkimyksiä, eivätkä he pysty rakastamaan”. Elokuvan nykyinen loppu ja kehysrakenne on tuotantoyhtiö Allied Artistsin vaatima. Pessimisti Siegel olisi päättänyt teoksensa kuvaan Milesista moottoritiellä huutamassa suoraan meille: ”You’re next!”

– Omien muistiinpanojen (1984) ja Danny Pearyn (Cult Movies, 1981) mukaan AA 1993. – Stephen Kingin tutkielmaan Danse Macabre (1981) sisältyy kiinnostava Jack Finney/Don Siegel -vertailu