KUN TAIVAS PUTOAA… (1972)

Aamulehden Erkka Lehtola totesi: ”Tässäpä elokuva veitsenterällä!” Risto Jarvan ”kirottu” ohjaustyö ja Jussi Kylätaskun ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus Veikko Ennala -karikatyyreineen on niin pirullista yhteiskunnallista ajankuvaa, että sen haluaisin lukea ja nautiskella painettuna kirjana.

***

Kun taivas putoaa on Risto Jarvan ”kirottu” elokuva ja luultavasti hänen varsinainen mestariteoksensa. Monet ystävät ja tuttavat tietävät kertoa, että Ristolle itselleen se oli hänen omista elokuvistaan kaikkein läheisin. Monien muiden Jarvan elokuvien lailla Kun taivas putoaa lähtee liikkeelle tarkasti rajatusta, ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta ongelmasta: se nostaa esiin sensaatiolehdistön maailman ja menetelmät ja tutkii niitä kärjistetyn asetelman läpi. Toimittaja Olli Meren ja lääkintävoimistelija Eila Tuomen suhde on toteutettu tietoisen liioiteltuna melodraamana.

Yhdellä tasolla Kun taivas putoaa on tutkielma kielen väärinkäytöstä, sellaisesta ääritilanteesta, jossa kieli on muuttunut ihmisen palvelijasta hänen pahaksi hengekseen. Toimittaja Meren sanankäyttö, hänen kumea yksinpuhelunsa, joka vilisee lainauksia kulttuurin ja kirjallisuuden hienoimmasta perinteestä, on aavemainen kulissi likaisille keinoille ja tuhoaville voimille. Tästä sanojen ja tekojen ristiriidasta, alhaisten temppujen ja niiden hurskaan puolustelun rinnakkaisuudesta kasvaa elokuvan hurja, syövyttävä satiiri. Ohi tämän Kun taivas putoaa on myös kuvaus ”hullusta rakkaudesta”, joka loppua kohden tummuu harhailevaksi, epätoivoiseksi matkaksi kohti Eilan synnyinseutuja. Tällaisessa ”pimeyden sydämen” sykkeessä päähenkilöt toteuttavat loppuun melodramaattiset kohtalonsa.

Päähenkilöt syöksyvät seikkailuun itsetuhoisella vimmalla. Eila on hyväksynyt kohtalonsa ja sen, ettei hänellä ole paluuta tavalliseen ”kunnialliseen” elämään, joka kerran toisensa jälkeen on pettänyt hänet – Olli Meren myötävaikutuksella. Meri seuraa intohimoaan, mutta muistaa myös tarkkailla itseään ja Eilaa. Lehtimies hänessä pitää pintansa hurjimmissa ja nöyryyttävimmissä käänteissäkin, kuten hänen koko ajattelutapansa ennakoi kohtalonomaisesti melodraamaa, luo sitä, osallistuu siihen ja käyttää sitä ammatillisesti hyväkseen.

Ylipäänsä Jarva antoi itsestään kuvan järkiperäisenä, ”insinöörimäisenä” ohjaajana. Hänen tuotantonsa kokonaisuutta vasten tässä elokuvassa on silmiinpistävää nimenomaan tietty irrationaalinen, elämää suurempi hullu hehku, runollinen ja melodramaattinen lähestymistapa – samalla kun yhteiskunnallisen (lehdistön moraali) ja yksilöllisen aineksen kytkentä toteutuu poikkeuksellisen jännittävästi. Tällaisen virityksen synty voidaan ehkä osin jäljittää siihen, että Jussi Kylätasku esiintyi tuolloin ensimmäistä kertaa Jarvan käsikirjoittajana, mutta ilmeisesti keskeisen panoksen antoivat myös käsikirjoittajat Peter von Bagh ja Antti Peippo, joka lisäksi kuvaajana yltää tässä yhteen hienoimmista suorituksistaan. Eeva-Maija Haukisen ja Erkki Pajalan näyttelijätyöt ovat yksinkertaisesti henkeäsalpaavia kaunottaren ja hirviön yhteenottoja.

– Sakari Toiviainen