Rauni Mollbergin ohjaus on suomalaisen elokuvanaturalismin kantateos, jonka raaka voima uhmaa aikaa. Timo K. Mukan romaanin filmatisointi kuvaa lappilaiskylän sodanjälkeistä elämää ja 18-vuotiaan Martan (Maritta Viitamäki) sukupuolivietin heräämistä. Eläinten kohtelulla paheksuttanut teos sai yli 709 000 elokuvateatterikatsojaa ja kolme Jussia.

***

Ennen esikoiselokuvaansa Rauni Mollberg tunnettiin ohjaajana, joka oli teh­nyt tavanomaista tutkitumpaa ja herkempää jälkeä televisiossa, huomattavimpana työnä kenties tv-sovitus Toivo Pekkasen muistelmateoksesta Lapsuuteni. Moll­berg on kertonut lukeneensa Timo K. Mukan (1945-73) vahvan esikoisromaanin Maa on syntinen laulu vuonna 1969, todenneensa teoksen visuaalisuuden ja halunneen­sa filmata sen. Hän osti oikeudet Maunu Kurkvaaralta ja aloitti valmistelutyöt, joissa myös kirjailija itse oli mukana. Koska mikään yhtiö ei osoittanut kiin­nostusta suunnitelmaa kohtaan, Mollberg päätti tuottaa elokuvan itse. Samalla Mollberg kieltäytyi elokuvateollisuuden kaikkein helpoimmista ratkaisuista, ku­vaamasta muilla kuin autenttisilla paikoilla, tai käyttämästä kuluneita näytteli­jäkasvoja.  Kunnioitettavalla tavalla Mollberg ja hänen ryhmänsä pyrkivät autent­tisuuteen, jonka tavoittamisessa ilmeni yksin luonnonolosuhteiden vuoksi poik­keuksellisia hankaluuksia – elokuva kuvattiin Kittilässä tiettömän taipaleen takana.

Mukka, joka alunperin oli aikonut romaaninsa elokuvakäsikirjoitukseksi, evästi Mollbergia hieman ennen varhaista kuolemaansa: ”Jos elokuvasta puhutaan, niin kuin kirjasta aikanaan, yhtä paljon hyvää sekä pahaa, olet onnistunut, älä­kä unohda huumoria. (… ) Se tulee tunteen kautta, ei järjen – ihmisten on elo­kuvateattereissa imettävä koko todellisuus itseensä tunteen läpi.” Mollberg puo­lestaan määritteli: ”Maa on syntinen laulu ei ole mikään Lapin elokuva.  Tietys­ti se kertoo lappalaisista ja heidän elämästään, mutta mukana ovat selvät yleis­inhimilliset teemat. (… ) Olen tehnyt elokuvan tunteesta.  Tätä nykyä tunnemaa­ilmaamme kavennetaan; teknokraatit ja laskutikkumiehet hoitelevat asioita.  Syvä ja inhimillinen tunne jää taka-alalle.  Mukan tekstissä se tuli esiin voimakkaana ja verevänä.”

”Suurenmoinen ja kesytön luonto, puiset asumukset, karhea tapakulttuuri vuodenaikojen puristuksessa. Toisiaan seuraavissa kohtauksissa on epäilemättä jonkinlaista dokumentaarista realismia (ulkotanssit, vasikan poikiminen, poro­jen teurastus, perhe- ja yhteisösuhteet), mutta Rauni Mollberg ei tyydy pelkkään toteamiseen.Hän valaisee tapahtumat salamoivalla lyyrisyydellä, hän yhdistää köyhien maalaisten elämän kaikessa heidän elinympäristöönsä, kiertävän saarnaa­jan ylläpitämään ahtaaseen ja alkeelliseen moraaliin.Elokuvan voima on siinä, että se saa meidät kokemaan kirpeän runollisuutensa kautta luonnon kiertokulus­ta riippuvaisen olemassaolon vaikeudet ja outouden.Mollberg ei tuomitse ainut­takaan ylivoimaisten olosuhteiden riepottelemista henkilöistään.  Hän laulaa hei­dän kunniakseen suurenmoista, lohdutonta lauluaan.” (Jacques Siclier, Le Monde, 17.3.1978).

”Vuodenaikojen rytmiä noudattava kuvaus on kuin sarja hollantilaisten mes­tareiden maalauksia.  Se sisältää Suuren Pohjolan kronikan ja muodostaa visuaali­sen maailman, jossa välillä vallitsevat metsien ja lämpimän vuodenajan punarus­keat sävyt, välillä lumisen talven harmaa vaikeus.Ei välisävyjä, ei siirtymä­vaiheita, silmä kylpee kokonaisuudessaan jommassa kummassa perussävyssä.Leikka­uskaan ei jätä tilaa välivaiheille: se on rakennettu jyrkäksi, hyppiväksi, raa’aksi, miltei hermeettiseksi, siirtymät kohtauksesta toiseen tapahtuvat siloittelematta, selityksittä. Maantieteellinen ilmasto painaa leimansa esteettiseen ilmastoon.” (Jean-Louis Cros, Revue du Cinéma 326, mars 1978)