CANTERBURYN TARINOITA (1971)

Decameronen innoittamana britti Geoffrey Chaucer loi 1300-luvulla ikivihreän teoksensa, joka perustuu pyhiinvaeltajien tarinoihin. Filmatisoinnissa seksuaalinen iloittelu on edelleen vallatonta, ja nytkin Pasolini esittää taiteilijapäähenkilöä – Chauceria itseään.

***

Canterburyn tarinoita on toinen osa Pasolinin ”Elämän trilogiasta”. Samalla kun se voidaan nähdä itsenäisenä teoksena, se kehittelee edelleen Decameronen esiin nostamia lihallisuuden ja taiteilijan roolin aiheita. Kun Decamerone näyttää taiteellisen luomisvoiman heikkenemisen seurauksen seurauksena sen rajoittumisesta ihannoivaan uskonnolliseen järjestelmään, Canterburyn tarinoita sijoittaa taiteilijan paljolti maalliseen ympäristöön. Olennaisella tasolla taiteilijan ongelma ei ole enää vastakohta kirkon vaan vastakohta porvarillisen materialismin kanssa. Pasolinin itsensä esittämä Chaucerin rooli on monimielinen. Toisaalta hänet voidaan kokea elokuvan moraalisena silmänä, mutta toisaalta hänestä näyttää tulevan omien henkilöidensä, pyhiinvaeltajien uhri; nämä käyttävät taidetta ajanvietteenä tai itsetuntonsa pönkittäjänä. Decameronen Giotton tavoin hän etääntyy taiteestaan, tulee yhä eristäytyneemmäksi ja liikkumattomaksi. Pasolinin oman luonnehdintansa mukaan Chaucerilla ”on vielä toinen jalka keskiajassa, mutta hän ei ole kansan mies, vaikka hän ottikin tarinansa kansalta. Hän on jo porvari, joka odottaa protestanttista vallankumousta… Chaucerin läsnäolo antaa eräänlaisen tunteen murheesta, huonosta omastatunnosta.”

Trilogian kokonaisrakenteen kannalta Decameronessa keskittyi yleensä seksiin ja fyysiseen omistamiseen, mutta Canterburyn tarinoita suuntautuu abstraktisempiin aiheisiin: voitonhimoon, kostoon, yli-innokkaaseen kontrollipyrkimykseen. Näiden kahden elokuvan monet episodit näyttävät olevan vaihdettavissa keskenään, ja varmasti abstraktinen pyrkimys oli nähtävissä jo Decameronen Giotton työssä. Mutta tietty ”historiallinen” ero elokuvien välillä on olemassa: Decamerone on keskiaikaisempi, esikapitalistisempi ja enemmän kiinni uskonnon ja irstailun, hengen ja lihan ristiriidoissa; toinen taas edustaa suoranaisemmin kapitalistista vaihetta, keskitys on ihmisissä, jotka käyttävät ruumista vähemmän nautinnon kuin rahallisen hyödyn tavoitteluun. Jos Decamerone esittää älyn rappion ruumiin nautintojen kautta, Canterburyn tarinoita näyttää kolikon toisen puolen, kuvan porvarillisista arvoista, jotka ovat unohtaneet fyysisen, seksuaalisen todellisuuden.

Vaikka historialliset ja ideologiset ainekset ovat kerronnassa selvästi läsnä, Pasolini itse on korostanut Elämän trilogiansa toista puolta: ”On sanottava, että Elämän trilogian viimeiset osat esittävät kiehtovan ja ihmeellisen kokemuksen… tämän kokemuksen päästä sisälle taiteellisen luomistyön syvimpien salaisuuksien toimintaan, tarinan kertomisen, elokuvan tekemisen olemukseen… Pidän kauneimpana ideana, mitä minulla on ikinä ollut tätä halua kertoa pelkästä tarinan kertomisen ilosta, palata uudelleen myyttisten tarinoiden alkulähteille, pois ideologiasta…”

– Stephen Snyderin (Pier Paolo Pasolini, 1980) mukaan ST