TARGETS (1968)

Kaksi tarinaa eläkkeelle jäävästä näyttelijälegendasta ja tappoputkelle lähtevästä asehullusta limittyvät kohtalokkain seurauksin. Cinefiili Bogdanovich hyödyntää debyytissään Cormanin aikaisempaa Karloff-elokuvaa varmoin ottein ohjatussa trillerissä, joka on sekä oodi lahoamispisteessä olleelle Hollywoodille ja että asekulttuurin kritiikki.

***

Juuri ennen filminsä ensi-iltaa ilmoittaa Byron Orlok – kuuluisa kauhufilmien tähti – vetäytyvänsä syrjään. Hän tuntee – kuten hän sanoo loukkaantuneelle esimiehelleen ja filmin tuottajalle – itsensä vanhaksi, taiteilijana aikansa eläneeksi ja ikään kuin leikinlaskun aiheeksi. Samaan aikaan joutuu Bobby Thompson – joka näyttää aivan normaalilta vaatimattomalta nuorelta mieheltä, joka on onnellisessa avioliitossa ja jolla on varakkaat vanhemmat – aseisiin liittyvien pakkomielteidensä valtaan. Hän ampuu vaimonsa ja äitinsä sekä lähettipojan, pakkaa laukkunsa täyteen aseita ja ampumatarvikkeita ja alkaa bensiinisäiliön päältä ammuskella kohti moottoritiellä kulkevia autoja. Hän pääsee pakenemaan syntyvässä kaaoksessa ja suuntaa kulkunsa drive-in -elokuvateatteriin, jossa sattumalta on Byron Orlokin filmin ensi-ilta, johon tähti on henkilökohtaisesti saapunut. Etsien itselleen uuden ampumapaikan valkokankaan takaa hän jää odottamaan näytännön alkamista ja alkaa sitten laukoa kohti katsojia, jotka istuvat autoissaan. Vähitellen syntyy paniikki yleisön havaitessa, mistä on kysymys; mutta tässä vaiheessa Orlok astuu esiin ja riisuu aseista nuoren ammuskelijan, joka murtuu täydellisesti.

Ottaen huomioon filmin varsin kaksipiippuisen lähtökohdan, jota vielä typerä nimi – jota nähtävästi ei ole pantava Peter Bogdanovichin tiliin – huonontaa, sekä viittaukset sosiologisiin aspekteihin (”miksi  rajoittaa aseiden saantia?” kysytään ja viitataan sellaisiin tapauksiin kuin Robert F. Kennedyn salamurha kesäkuussa 1968, ja lopussa mainitaan, että ”tämän elokuvan tarina tuo hiukan valoa synkkään ja vaikeaselkoiseen aiheeseen”), Targets on erittäin sympaattinen ensifilmi. Teoreettisesti ottaen kuulostaa vihjaisu hirviönä tai hulluna taikurina raivoavan Karloffin ja arkitodellisuuden ohikulkijoita ammuskelevan psykopaatin välisestä sukulaisuudesta hyvinkin uskottavalta; mutta käytännössä siinä ei ole mitään järkeä, koska kauhufilmin estetiikalla ei ole mitään tekemistä nykyajan arkitodellisuuden kanssa taikka päinvastoin. Onneksi Bogdanovich näyttää olleen tietoinen tästä, vaikka pari kömpelön epäuskottavaa kohtausta filmin alussa, jolloin Byron Orlok herjaa omaa kauhupersoonaansa ja kirjailija-ohjaajaansa yrittäen saada tätä kiinnostumaan nykyaikaan liittyvästä käsikirjoituksesta, saakin katsojan jo pelkäämään pahinta. Siinä kohdassa, filmin lopussa, jossa nämä ainekset yhtyvät, ’liittymäkohta nykyaikaan’ kuitenkin menettää merkityksensä, ja Targets putoaa (tai nousee – riippuen siitä mistä näkökulmasta asiaa katsoo) perinteellisen kauhufilmin esteettiselle tasolle Byron Orlokin astuessa sala-ampujan luo, jolloin tämä änkyttää kauhun vallassa eikö pysty erottamaan näyttelijän elävää persoonaa hänen filmipersoonastaan (joka esiintyy mahtavan vakuuttavana Cormanin The Terrorissa).

On vaikea sanoa, oliko tämä paradoksaalinen loppukohtaus harkittu vaiko sattuman tulos, sillä rinnakkaisten juonten keskinen yhteys on esitetty hyvin epäselvästi,  ainakin tässä lyhennetyssä muunnelmassa. Karloffin osassa esim. vuorokeskustelu on pingottunutta ja teennäistä, ja henkilöt (Bogdanovich itse filmin ohjaajana ja Monty Ladis tuottajana) ovat karkeasti liioiteltuja. Tim O’Kellyn osassa dialogi ja esitys on puhdasta, täsmällistä, viileätä; mutta se ei erotu eikä selkeydy varsinaisesti, mikä nähtävästi johtuu tarkoituksellisuudesta. Lukuun ottamatta teeman suhteen tehtäviä varauksia Targets on kuitenkin erittäin nautittava ja miellyttävä esitys; eritoten kun Bogdanovichin ohjaus, huolimatta kaikista hitchcockmaisuuksistaan, noudattelee hänen itsensä filmissä tekemään huomautusta – hänen katsellessaan televisiossa esitettävää sarjaa The Criminal Code – että haulikoilla olisi todellakin jotain kerrottavaa. Targetsin sisältö esitetään kauniisti eritoten erottuvat esityksestä sala-ampujan hätämerkit: ne nähdään, mutta niitä ei kuulla ennen tämän henkistä luhistumista.

Ja filmissä on erikoista myös se, että kauhu väijyy meidän aikanamme – ei yön pimeydessä ja hämähäkin seittejä versovissa linnoissa – vaan siisteissä esikaupunkien kodeissa ja avoimilla paikoilla ja se ei sanottavasti järkytä niiden itsekylläisyyttä. Ja filmin parhaisiin puoliin kuuluu se ’hygieenisyys’, joka henkii Bobby Thompsonista: hän edustaa puhdaspiirteistä oppikoulusankaria; silmään pistää se tekopyhä tapa, jolla hän siistii olohuoneen murhattuaan perheensä ja asettelee pyyheliinoja veritahrojen peitteeksi; ja samoin erottuu bensiinisäiliön hohtavan valkea uusi maali ja moottoritiellä kiitävät autot – joita hän tähtäilee – kiitävät ohi kiiltävinä kuin tv-mainokset. Tässä kohdassa, samoin kuin loppukohtauksessa, jossa drive-in-elokuvateatterin asiakkaat joutuvat maalitauluiksi turvallisissa autoissaan, filmi osuu arkaan ajan hermoon, olipa sen yleissanottava mikä tahansa.

– Tom Milne, Monthly Film Bulletin