”Anti- Bonnie ja Clydeksi” kutsutussa 1950-luvun tositarinassa pariskunta huijaa naisia avioliittoon miehen kanssa kohtalokkain seurauksin. Rosoisen toivottomasta miljööstä huolimatta elokuva kuvaa kaksikon suhdetta monisyisesti ilman romantisointia, moralisointia tai demonisointia. True crime -kulttiklassikko tuo esiin parin brutaalin, mutta inhimillisesti ymmärrettävän dynamiikan.

***

”Sleeperiksi” ensi-iltakierroksellaan noteerattu Kuherruskuukausimurhaajat ei ole koskaan saavuttanut aivan sitä ”klassikon” asemaa, jota kriitikot sille silloin povasivat. Epäilemättä se oli liian nuhjuinen, väkivaltainen, mauton ja karkeatekoinen jotta tavallinen elokuvantekijä olisi voinut hyväksyä sitä mestariteokseksi, mutta elokuvan saavuttama kulttisuosio ei ole mikään ihme. Kyseessä on hyytävä tulkinta 1940-luvun etusivujen suosikkiaiheisiin kuuluneista ”Lonely Hearts Club -murhista”. Se on myös kiehtova, puolikoominen, tosipohjainen tutkielma hullusta romanssista, jonka osapuolia olivat kiukkuinen, seksuaalisesti turhautunut, satakiloinen ex-sairaanhoitaja Martha Beck ja hänen hurmaava ja komea mutta ei kovin älykäs espanjalainen kavaljeerinsa, gigolo Ray Fernandez. He olivat häikäilemättömän ahneita murhaajia, joiden amoraaliseen käytökseen kytkeytyi erottamattomasti keskinäinen seksuaalinen vetovoima. Tarina on The Police Gazetten tyyppisten halpojen sensaatiolukemistojen aineistoa, jollainen harvoin eksyy valkokankaalle, ja aluksi kävikin niin, että kaikki levittäjät hylkäsivät indie-tuotantona valmistuneen elokuvan vaivautumatta edes katsomaan sitä, kunnes Varietyn ylistävä arvostelu sai Cinerama Releasingin kiinnostumaan.

”Näin hirvittävää elokuvaa en koskaan suosittelisi kenellekään”, kirjoitti Pauline Kael, mutta ällistyttävän yksimielisesti hänen kollegansa suosittelivat sitä kaikille, mikä auttoi elokuvaa saamaan 200 000 dollarin tuotanto kustannuksensa takaisin viidessä päivässä. Vaikka Cinerama Releasing markkinoi Kuherruskuukausimurhaajia eksploitaatioelokuvana Leonard Kastlen tarkoituksena oli aina tehdä siitä taide-elokuva. Työnimi Dear Martha viittaa Rayn lukuisiin rakkauskirjeisiin Marthalle: kiinnostuksen painopiste on enemmän Marthan ja Rayn rakkaussuhteessa kuin murhissa. Oopperasäveltäjä Kastle sai elokuvatuottajaystävältään Warren Steibeliltä kehotuksen kirjoittaa käsikirjoitus yksinäisten sydämien kerhon murhista. Kun Steibel ei hyväksynyt ohjaajaksi palkatun Martin Scorsesen näkemyksiä Kastle sai myös ohjaus työn vastuulleen. Kastlella ei ollut alalta minkäänlaista kokemusta, mutta ottaen huomioon miten merkittävä teos oli tuloksena, on huomiota herättävää, ettei hän ole sittemmin valmistanut yhtään elokuvaa.

Ohjaajan kokemattomuus elokuvassa on silmiinpistävää. Samea valaistus, vilahtelevat mikit, rakeinen kuva ja sekava leikkaus ovat sen heikkouksia. Mutta juuri tämä kömpelyys tuo elokuvaan realistista ”dokumentaarisuutta”, johon Kastle pyrki. Ja amatöörimäisyydestään huolimatta Kastlella on ilmeistä ohjaajanlahjakkuutta. Näyttelijäohjaus on loistavaa, eikä vain pääosanesittäjien Shirley Stolerin ja Tony LoBiancon osalta. Pienimpiä rooleja myöten elokuva tarjoaa väkeviä osasuorituksia. Huomionarvoista on myös Gustav Mahlerin musiikin käyttö, joka korostaa dramaattista jännitettä Wellesin, Truffaut’n ja Chabrolin tapaan. Mutta musiikin käyttö ei ollut ainoa syy, miksi François Truffaut ylisti Kuherruskuukausimurhaajia amerikkalaiseksi suosikkielokuvakseen. Kastlen kamerankäyttö tuo myös vahvasti mieleen Truffaut’n. Hän seuraa henkilöhahmojaan panoroimalla ja ajamalla kamerallaan tavalla, joka korostaa katsojan tietoisuutta henkilöhahmojen suhteesta miljööseen. Ajoittain kamera pysähtyy paikoilleen huonekalun tavoin, jolloin olemme intensiivisesti tietoisia myös siitä, mitä tapahtuu kuvan ulkopuolella.

– Danny Pearyn mukaan (Cult Movies, 1981) AA 1994