VERINEN MAMMA BARKER (1970)

Äidin ja hänen poikiensa tosielämän rikollisjengistä innoituksen saanut elokuva on varjoteos muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Bonnie & Clydelle. Rikosepookki ja road movie sijoittuu pankkiryöstöjen, kidnappauksien ja takaa-ajojen maailmaan. B-luokkaa paremman tuotannon pääosassa loistavan Shelley Wintersin rinnalla nähdään mm. Robert De Niro.

***

Amerikkalaisen elokuvan perinteessä gangstereilla on vahva sijansa. 1960-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa teemaa kehiteltiin niin, että tuloksena oli muutama uusi klassikko. Ensimmäisenä näistä on mainittava Arthur Pennin Bonnie ja Clyde, jonka jalanjäljissä vo sanoa kulkevan myös Roger Cormanin Verinen Mamma Barker (1970). Jatkoakin seurasi, kuten tiedämme John Miliuksen elokuvasta Dillinger (1973).

Corman vie katsojat löyhästi todellisiin tapahtumiin liittyvässä tarinassa 1920- ja 1930-luvun taitteeseen, nousukauteen ja sitä seuranneeseen lamaan, jonka muutenkin hajanaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä pääsi temmeltämään Mamma Barkerin ja hänen kolmen poikansa muodostama väkivaltaan taipuvainen rikolliskopla. Varkauksista he siirtyivät pankkiryöstöihin ja vaikka äidin johtaman koplan tunnuksena oli ”tehdään pankkiryöstöjä ja pysytään pois vaikeuksista”, eivät ne tekoset siihen jääneet. Historiallista kontekstia ryyditetään uutiskatsauksista koostetuilla pikaotoksilla, mutta ymmärrettävästi ne ovat vain etäistä taustoitusta itse draamalle. Kiintoisa historiallinen yksityiskohta on kuitenkin se, että Mamma Bakerin johtajuus lienee enemmän FBI:n tekosia: hänen syyllisyydestään rikoksiin ei ollut todisteita, ja oli vaikea selittää, miksi rikosrekisterittömälle isoäidille kävi niin kuin lopulta kävi. Todellisuudessa kahdesta joukosta yhteen tullut rikollisjengi oli paljon suurempi kuin elokuvassa esitetty.

Cormanin ote perustuu pitkälti näyttelijöihin, joiden toimesta onnistuvat niin väkivaltaiset kohtaukset kuin sisäiset seksuaaliset halut ja himot, mikä ei ole ihme kun katsoo nuoriso-osaston nimilistaa De Niro, Stroud, Walden ja Dern. Shelley Wintersin äitihahmo ei jätä ketään kylmäksi, vaikka valkokankaalla hän kyllä kylmettää yhden jos toisenkin kerran. Vaikka tiettyä pyrkimystä psykologiseen selittämiseen hahmojen esittämisestä löytyykin, sitä ei voi sanoa kovin vakavaksi yritykseksi. Osin hahmojen syventäminen kaatuu jo siihen, että käsikirjoituksen aikajänne, toisin sanoen käsiteltävä tapahtuma-aika, on niin pitkä, että siitä väistämättä seuraa tietty episodimaisuus.

Elokuvaa katsovan on omattava tietty määrä sietokykyä väkivallan suhteen, vaikka kotimainen sensuuri hieman pahimpia tilanteita lyhensi, kuten sillä oli 1970-luvun alussa usein tapana. Kokonaisuudesta syntynee muillekin kuin allekirjoittaneelle väistämättä tietty outouden tunne, jonka sietäminen lienee perusteena sille, että niin moni pitää Veristä Mamma Barkeria Cormanin loistoleffana ja toiset taas eivät.

– Jari Sedergren 2022