Alex rakastaa väkivaltaa, Beethovenia ja valtaa, kunnes yhteiskunta päättää parantaa hänet hinnalla millä hyvänsä. Kubrickin dystooppinen mestariteos iskee kasvoille kuin sinfoninen crescendo. Räikeä, satiirinen ja moraalisesti provosoiva elokuva pakottaa kysymään: voiko pahuuden poistaminen ihmisestä olla vielä pahempaa kuin itse pahuus?

***

Stanley Kubrickin trilogia 2001: avaruusseikkailu, Kellopeliappelsiini ja Barry Lyndon on järkyttävä tutkielma rappeutuvasta sivilisaatiosta, rappeutuvasta koska ne elämänmuodot jotka se on luonut ihmiselle hänen olennaisimman itsensä ilmaisemiseksi perustuvat väärälle käsitykselle ihmisen luonteesta. Ne jotka syyttävät Kubrickia siitä, että hän huiputtaa katsojiaan Kellopeliappelsiinissa tehdessään sen päähenkilöstä Alexista sympaattisen hahmon, ovat itse omaksuneet ne kulttuuriset olettamukset joilta Kubrick juuri pyrkii riisumaan sädekehää. Että Alex on uhka sosiaaliselle järjestykselleen on Kellopeliappelsiinin keskeinen ajatus, sillä Kubrick esittelee hänet päätodisteena siitä, että sivilisaation merkityksellinen järjestelmä on romahtamassa. Alex on freudilainen id, villi vaistoihminen joka toimii vain tyydyttääkseen perustavat halunsa.

Ahdistava kulttuurimme -teoksessa Freud esittää, että sivilisaation luomat rajoitukset hänen alkukantaiselle, epäsosiaaliselle, vaistomaiselle alitajunnalleen ovat hänen ahdistuksensa syynä. Kubrick asettaa kautta Kellopeliappelsiinin vastakkain viettien brutaalit ja ylevöityneet ilmenemismuodot. Laulu ”Singin’ in the Rain” esimerkiksi on tunteellinen, ylevöitynyt ilmaisu samalle vietille joka pakottaa Alexin niihin toimiin joita hän tekee laulua laulaessaan. Beethovenin musiikki on “korkeampi” ilmaus samoille vieteille, ja kun Alex hyökkää terveyskylpylän omistajatarta päin fallosveistoksen kanssa tämä puolustautuu heittämällä suuren säveltäjän patsaan häntä kohti. Elokuvan viimeinen kohtaus, jossa sisäministeri yrittää saada Alexin puolelleen ja vapauttaa hänet Beethovenin yhdeksännen sinfonian paineista on ehkä ylitehty symbolismissaan: ministeri syöttää vertauskuvallisesti Alexia, idiään, samalla kun hän kirjaimellisesti syöttää tätä. Mutta Malcolm McDowellin pureskelusuoritus heijastaa kaikkia niitä libidinaalisia energioita jotka ovat Alexin elintärkeä tunnusmerkki ja jotenkin tekee hänet elokuvan terveimmäksi yksilöksi.

Jos sivilisaation tunnusmerkkinä ovat sen asettamat rajoitukset idille, silloin sen rappeutumisen merkkinä on sen puutteellinen kyky kontrolloida idin ilmauksia. Siten Alex on selvä ilmentymä sivilisaation rappiosta, ja samalla selvä uhka sen järjestykselle. Mutta Kubrick antaa myös ymmärtää, että Alexin omaama viettienergia on se voima joka voi viedä horjuvan inhimillisen hengen läpi sivilisaation tuhon. Tämä ominaisuus tekee Alexista sympaattisen henkilön ja elokuvan “sankarin”. Alex on elokuvan ainoa henkilö joka ei ole kellopeliappelsiini, josta ei koskaan tule moraalisten tai eettisten tai poliittisten abstraktioiden mekaanista liitettä. Hän ei ole mitenkään ihailtava hahmo, mutta Kubrick korostaa että hän on jokaisen ihmisen todellinen, erottamaton osa.

– Hans Feldmannin (Film Quarterly, Fall 1976) mukaan EA.