PUNAISEN SURMAN NAAMIO (1964)

Corman siirtyi väliaikaisesti Englantiin leikatakseen tuotantokustannuksia. Poe-filmatisoinnin puitteet ovat huippulaatuiset, koska tekijät kierrättivät Becket-elokuvassa käytettyjä lavasteita. Myöhemmin merkittäväksi ohjaajaksi noussut brittiläinen Nicholas Roeg toimi kuvaajana elokuvassa, jonka kulkutauti- ja maskikuvaukset ovat meidänkin aikamme kauhukuvia.

***

American International Picturesin ja Roger Cormanin Poe-sarjan viidennen elokuvan, Punaisen surman naamion, tuotanto erosi edeltäjistään merkittävästi. Cormanin amerikkalainen tuotantoyhtiö AIP päätti siirtää tuotannon Englantiin, jossa heillä jo oli yhteistyökumppaninaan AIP:n paikallinen levittäjä Anglo-Amalgamated. Kuvaaminen rapakon takana toi muutoksia tekijäkaartiin, merkittävimpänä ehkä kameran taakse Floyd Crosbyn tilalle tullut englantilainen tyyliniekka Nicholas Roeg. Komeaan lopputulokseen  – Punaisen surman naamio on Poe-sarjan näyttävin elokuva – vaikutti merkittävästi myös britti-studion runsas varustelutaso ja Britannian olennaisesti halvemmat tuotantokustannukset, jonka ansiosta kuvauksiin voitiin käyttää viisi viikkoa normaalin kolmen sijaan.

Corman oli harkinnut Punaisen surman naamiota jo toiseksi Poe-adaptaatiokseen, mutta päätyi lopulta Kuiluun ja heiluriin (Pit and the Pendelum), sillä ”olin juuri nähnyt Ingmar Bergmanin elokuvan Seitsemäs sinetti (1958) ja siinä on tiettyjä yhteneväisyyksiä Punaisen surman naamioon. Ajattelin että jos filmaan sen, minun väitetään kopioineen Bergmania joten valitsin Kuilun ja heilurin.”

Punaisen surman naamiossa yhdistyy kaksi Poe-kertomusta. Nimitarinassa Poelle tyypillinen ihmisen eksistentiaalinen ahdistus ilmenee ruton muodossa. Kampura (Hop-Frog) puolestaan on niin ikään Poelle tyypillinen kostotarina. Yhdessä ne laajentavat aikaisempien Poe-elokuvien kapeita, suljettujen maailmojen näkökulmia. Punaisen surman naamio asettaa vastatusten kaksi sosiaalista yhteisöä. Näistä suurempi on niukkuuden ja tietämättömyyden varjostama kylä, jonka edustaa elokuvassa ”todellista” maailmaa. Sen vastakohtana on pahuuden voimien ja salatun tiedon kanssa veljeilevän Prinssi Prosperon hallitseman linnan omalakinen seurapiiri. Kyläläiset ovat oppineet nöyrästi hyväksymään maailmaan kuuluvat julmatkin piirteet. Vincent Pricen dramaattinen Prospero on puolestaan julma tyranni, joka ei kaihda keinoja pyrkiessään selättämään pelätyn ruton ja kuoleman ylipäätään.

Muiden Poe-elokuvien tavoin Naamiossa toistuu rappeutuvaan dekadenttiin maailmaan yhdistyvä värikäs estetiikka sekä pahuuden kanssa ensi kertaa tekemisiin joutuvat viattomat, joita Francesan hahmo edustaa. Elokuvan visuaalisena kohokohtana ovat Poen tarinan kuuluisat yksiväriset huoneet, joista viimeinen – punaisen valon valaisema musta –  on omistettu linnanherran saatanan palvonnalle. Elokuvassa harvoin keskiöön nouseva punainen väri ilmenee yhteyksissä, jotka ovat erityisen merkittäviä Prosperolle. Prosperon elämän tärkeät naiset ovat punatukkaisia. Pahuuden kanssa vihkiytyvä Juliana on Prosperon hengensisar, mutta Prospero rakastuu linnaan vasten tahtoaan joutuvaan Francescaan, jota hän viettelee sinnikkäästi pahuuden polulle. Olennaisin on tietysti punainen kuolema, inhimillisen olemassaolon rajallisuuden muistuttaja, sen eksistentiaalisen tilan ilmentäjä, jota Prospero epätoivoisesti yrittää kieltää.

– Pasi Nyyssönen 17.3.2010. Lähteinä Cinefantastique 11/2007 ja Gary Morris, Roger Corman (1985).