VIIMEINEN TANGO PARIISISSA (1972)

Ultimo tango a Parigi/Sista tangon i Paris
Ohjaaja
Bernardo Bertolucci
Henkilöt
Marlon Brando, Maria Schneider, Jean-Pierre Léaud
Maa
Italia/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
129 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Brando on läpimätä Paul, joka tragedian turmelemana suuntaa puhtaan lihalliseen suhteeseen nuoren pariisittaren (Maria Schneider) kanssa. Dikotomioiden jakamassa teoksessa Paul pyrkii todellisuudesta illuusioon ja Jeanne viattomuudesta perversioiden pariin. Schneiderin kohtelu kuvauksissa on jättänyt ikävän varjon elokuvan ylle, mutta teosta on mahdoton sivuuttaa Brandon uralla.

***

Viimeistä tangoa Pariisissa voidaan lähestyä kolmesta näkökulmasta: skandaalimenestyksenä, Bertoluccin suosituimpana elokuvana, jonka maine kasvoi sensuurikiistojen vuoksi; sitä voidaan tutkija seksuaalisuuden ”vallankumouksellisena” ilmauksena ja viimein mutkikkaana muotorakennelmana, joka huipentaa tekijänsä erilaiset kokeilut elokuvakerronnan alalla ja avaa kokonaan uusia suuntia. Sensuurikiistat ovat kuollut ongelma, eivät läheskään niin tärkeitä kuin levityksen ongelmat; tässä tapauksessa ne vain auttoivat elokuvan levikkiä. Niin ikään elokuvan seksuaalista sisältöä on aina yliarvostettu ja väärinymmärretty. Kuvat simuloidusta yhdynnästä ovat saattaneet olla avuksi mainonnassa, mutta Bertoluccin teos ei ole palautettavissa noihin kuviin. Viime kädessä elokuva ei käsittele seksuaalisuutta, vaan oivallusta seksuaalisten suhteiden luonteesta, emotionaalisia rakenteita ja romanssin ideologiaa, minää ja perhettä.

Viimeinen tango Pariisissa on poliittinen elokuva, joka ei puhu suoraan politiikasta; modernistinen elokuva, jonka refleksiivisyys taittuu intensiivisen emotionaalisen säteilyn kautta. Käynnissä on kaksinkertainen tukahduttamisen prosessi: Bertolucci tukahduttaa edellisten elokuviensa poliittisen löytöretkeilyn siirtämällä näkökulman politiikan sosiaalipsykologisesta puolesta yksilölliseen, emotionaaliseen puoleen. Vastaavaa tukahduttamista voidaan havaita myös kerronnan rakenteessa: Viimeinen tango Pariisissa ilmentää lopullista muutosta Bertoluccin tyylissä ja heijastaa samalla koko maailman elokuvassa tapahtuvaa muutosta – liikettä takaisin suoraviivaiseen kronologiaan, syyn ja seurauksen loogiseen, klassiseen malliin, joka etenee yhdestä pisteestä toiseen. Tässä suhteessa Viimeinen tango Pariisissa on 1970-luvun ensimmäisiä elokuvia, jossa modernistinen ohjaaja ilmoittaa modernismin päättyneen.

Bertoluccin yhtäläisen intensiivinen suhde sekä henkilöihin että miljöisiin, huolelliset henkilökompositiot, värit ja valon kontrolli, peilien ja vääristävän lasin käyttö, hallitut kamera-ajot ilmentävät kaikki tavatonta, miltei pakkomielteistä halua saada mahdollisimman paljon merkitystä jokaiseen otokseen. Elokuvan alkujakson kuvakompositiossa alkava ei-verbaalinen diskurssi jatkuu koko ajan luoden intensiteettiä ja riitasointuista lyyrisyyttä korkeajännitteisiin ja oikosulkuisiin emootioihin. Kerronta ei kuitenkaan päästä näitä emootioita täysin purkautumaan eikä siten anna muodon hävitä niiden alle. Sillä huolimatta modernismista poispäin suuntautuvasta liikkeestään Viimeinen tango säilyttää refleksiivisen rakenteen. Kuviensa voimalla, kerronnan rakenteen eri puolien kautta ja analyysissään seksuaalisuuden ja patriarkaalisen vallan ideologiasta teksti pyytää katsojaa pohtimaan elokuvan katsomistilanteen keinotekoisuutta ja henkilöiden päältä katsoen yksityisten emootioiden laajempia poliittisia ulottuvuuksia.

Vaikutteiden kudos on jälleen kerran elimellinen. Maalaustaide, verdiläinen melodraama ja amerikkalainen musikaali toimivat kaikki kerronnan palveluksessa ja toisiaan vastaan, samalla kun ne kannattavat elokuvan keskeistä rakennetta. Kontrapunkti on riitasointu, modernismin vimma kamppailee romantiikkaa vastaan, henkilöiden itsetuhoinen liike saa vastaansa heidän halunsa jättää jälkensä maailmaan, saavuttaa läsnäolo Viimeisessä tangossa sekä melodraama että modernismi käyvät romantiikan kimppuun ja yrittävät tuhota. Ne käyvät myös katsojan kimppuun ja vaativat astumista sisään tekstiin, osallistumista emootioihin, toisen vaatiessa että otamme etäisyyttä ja tutkimme noiden emootioiden rakennetta.

– Robert Phillip Kolkerin (Bertoluccin, 1985) mukaan