Poliziotteschi-perusteos kiihdyttää urbaanin levottomuuden koville kierroksille. Kuolemanpartio tappaa Rooman pikkunilkkejä, ja tarkastaja Bertone (Enrico Maria Salerno) pääsee uusfasistisen salaseuran jäljille. Katu-uskottava meno, pelonsekainen yhteiskunnallisuus ja Stelvio Ciprianin iskevä musiikki jättivät lajityyppiin pysyvät jäljet.

***

Lähinnä 1970-luvulla valmistetut poliziottesco– tai poliziotteschi-elokuvat ovat tunnetuin suuntaus italialaisten rikoselokuvien runsaassa valikoimassa. (Lajityypistä käytetään joskus nimeä Euro-crime, vaikka kyseessä on tietenkin varsin kapea siivu Euroopan ja Italiankin kaikista rikosjutuista.) Useimmat poliziottescot tähtäsivät kansainvälisille markkinoille, joskus Kovaotteisten miesten tapaisten Hollywood-toimintatrillerien suosion imussa. Tarinoissa kuvatut kaupunkimiljööt, henkilöt ja ongelmat ovat silti läpikotaisin italialaisia.

Elokuvanharrastajien mielikuvissa poliziottescon olemus kiteytyy brutaaleihin näkyihin roskaväkeä kurittavista kovanaamapoliiseista, jotka vähät välittävät rikollisten oikeuksista. Rankaisevat kuumakallet eivät ole koko totuus lajityypistä. Poliziottescon ensimmäisenä merkkipaaluna ja prototyyppinä mainittu Stefano Vanzinan Alamaailman teloittajat suhtautuu oman käden oikeuteen syvästi ongelmallisena. Elokuva korostaa myös sääntöjä noudattavan lainvalvonnan turhauttavia esteitä. Paatuneita rikollisia voidaan pidättää, mutta hyvällä todennäköisyydellä he vapautuvat oikeudessa syytteistä, jatkavat toimiaan ja saattavat tienata paremmin kuin jeparit. Poliiseilla ei ole kylliksi keinoja yhteiskuntarauhan ylläpitämiseen, vaikka kansa ja lehdistö vaativat sitä heiltä.

Roomaan sijoittuvan tapahtumaketjun käynnistää kohua herättävä rikos, kahden moottoripyörällä ajelevan nuorukaisen tekemä jalokivikauppiaan ryöstömurha, jonka yhteydessä myös ohikulkija saa surmansa. Keskushenkilö, murharyhmän komisario Bertone (Enrico Maria Salerno), on kyllästynyt rajoittavaan byrokratiaan, mutta koettaa pysyä lain puitteissa. Vaihtoehtoista oikeutta edustaa kaupunkiin perustettu salainen kuolemanpartio, joka harjoittaa nuorisorikollisten suoraviivaista lahtaamista. Elokuvan poliittinen näkemys muistuttaa jossain määrin Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön Beck-dekkareita: poliisilaitos ei ehkä ole sinänsä fasistinen, mutta militantteja ja äärioikeistolaisia voimia vaikuttaa sen sisällä ja liepeillä.

San Sebastianin festivaalilla palkittu Alamaailman teloittajat merkitsee siirtymävaihetta lajinsa ”taidetta vai viihdettä” -statuksessa. Monet 1960-1970-luvun taitteen italialaiset rikosdraamat otettiin vastaan salonkikelpoisina yhteiskuntakuvauksina. Elio Petrin Epäilyksen ulkopuolella voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin, Damiano Damianin Puuttuvat todisteet sai Moskovan elokuvajuhlien pääpalkinnon ja Carlo Lizzanin Rosvoja Milanossa kilpaili Berliinin festivaalin kilpasarjassa – tunnustuksia, jollaisista Italian parhaittenkaan kauhu- tai lännenelokuvien oli turha haaveilla. Alamaailman teloittajien jälkeen rikoskuvaukset toiminnallistuivat ja rajautuivat pois ”vakavan” elokuvan kartalta, useista tasokkaista yrityksistä huolimatta.

Vanzinan elokuvan elementeistä etenkin Stelvio Ciprianin musiikin kohtalokkaasti sykkivä soundi, toimintakohtauksissa laukeava kärsimättömyyden ja pelon ilmapiiri sekä Salernon esittämän oman tien kulkijan sisäinen vimmaisuus vakiintuivat poliziottesco-kaavan pysyviksi elementeiksi. Rikostrillerin hyvästä menestyksestä huolimatta ohjaaja keskittyi tekemään kevyitä kansankomedioita tavaramerkkimäisellä taiteilijanimellään Steno; hänen muusta tuotannostaan vakavuudessaan poikkeava Alamaailman teloittajat on poikkeuksellisesti kreditoitu Stefano Vanzinan eikä Stenon ohjaamaksi.

– Lauri Lehtinen 28.3.2015