SUURI PAMAUS (1973)

Ohjaajansa kuuluisimmassa ja selkeimmällä konseptilla aseistetussa elokuvassa painokas äijäkööri (Tognazzi, Noiret, Mastroianni, Piccoli) linnoittautuu maaseutuhuvilaan juodakseen, ahmiakseen, irstaillakseen ja piereskelläkseen itsensä kuoliaiksi. Skandaali Cannesissa pohjusti teoksen kaupallisen ja kriittisen menestyksen.

***
Suuri pamaus olisi nähtävä Andalusialaisen koiran ja Kulta-ajan, toisin sanoen niiden elokuvien rinnalla, joilla Luis Buñuel ärsytti sotien välisen ajan porvaristoa. Näin saataisiin selville elokuvataiteen aggressiivisuudessa tapahtunut muutos ja sitä mukaa myös yhteiskuntamme  sietokyvyn (tai alistumisen?) aste, tapakulttuurin, moraalin ja/tai suvaitsevaisuuden kehitys. Surrealismin unenomaisten kuvaston ilmentämästä runollisesta kapinasta on Marco Ferrerin elokuvan myötä siirrytty eräänlaiselle hyperrealistiselle elokuvanäkemykselle rakentuvaan visuaaliseen ja moraaliseen aggressioon, joka venyttää kaunotaiteeksi katsotun naturalistisen rumuuden rajoja.

Ferreri esittelee neljä hyvinvoivan porvariston edustajaa, tuomarin, lentäjän, ravintoloitsijan ja radiojuontajan, jotka eräänä päivänä päättävät vetäytyä ylelliseen huvilaan pitämään ”gastronomista seminaaria”. He hylkäävät kotinsa ja koko sosiaalisen elämänsä antautuakseen mässäilykilpailuun, joka on samalla kertaa seksuaalista ja kulinaarista ja jonka päätepiste on kuolema. Kyseessä on eräänlainen kollektiivinen ja absurdi itsemurhayritys ylenmääräisen kulutuksen kautta, vaikka Ferrerin itsensä mukaan ”itsetuhon päätös kehittyy henkilöissä tiedostamattomalla tasolla; elokuva on enemmän fysiologinen kuin metafyysinen”.

Kuvauksen kohteena on tosiaan ihminen koko fysiologisessa olemuksessaan, mässäilystä naimiseen, kulutuksesta rabelaismaiseen, hirviömäisten ilmavaivojen kautta ulostamiseen. Elokuva alkaa aistien juhlana, gastronomisen ja seksuaalisen mielihyvän merkeissä, kääntyäkseen aistien rangaistukseksi, toisin sanoen tuskaksi ja sen ääripisteeksi, kuolemaksi. Ja näissä yltäkylläisen kulutusyhteiskunnan keski-ikäisissä, kypsyyden saavuttaneissa miehissä on halu tai pikemminkin tiedostamaton tarve pysäyttää fysiologinen kehityksensä ja koskettaa lapsuuden ja tuhon ääripisteitä. Psykoanalyyttisin termein tämä mielihyvän etsintä ja siihen liittyvät infantiilit kuvitelmat voitaisiin tulkita paluuksi oraalis-anaaliseen vaiheeseen sekä luonnollisten tarpeiden pidäkkeettömäksi toteuttamiseksi.

Yhtä lailla Suuri pamaus voidaan nähdä kärjistettynä allegoriana kulutusyhteiskunnan kerskasta, ilmavaivoista ja itsetuhosta. Ferrerin viljelemän satiirin ja huumorin mitoille ei ole juuri lähempää hengenheimolaista kuin Rabelais ja hänen Gargantuansa. Anarkistisena runoilijana Ferreri tuntee totaalisen vapauden tiet, kohtalon, joka voi toteutua vain kuolemassa. Suuri pamaus on syvästi nihilistinen ja epätoivoinen elokuva, mutta myös syvästi moraalinen elokuva, jonka kauneus ei ole dekadenssin vaan tuhon kauneutta.

– Guy Braucourtin (Ecran 17, Juillet-Aout, 1973) ja muiden lähteiden mukaan