THE EMPEROR OF THE NORTH POLE (1973)
Julmat, vahvat ja röyhkeät/Grymma, de starka och de fräcka, De 
Modernia mytologiaa rakenteleva epookkitarina sijoittuu 1930-luvun rautateille, joilla maailman paras salamatkustaja (Marvin) ottaa mittaa maailman parhaasta konduktööristä (Borgnine). Aldrichin varsinainen mestariteos versoi suoraan Peckinpahin aluevesiltä, vanhan maailman ja kylmäkiskoisen nykyajan hurmeisesta kohtauspisteestä.
***
Robert Aldrichin The Emperor of the North Pole eli Julmat, vahvat ja röyhkeät on paitsi junaelokuva myös balladimainen äijäfilmi, jossa Ernest Borgninen esittämä Shack on “historian häijyin konnari” ja Lee Marvin näyttelemä A No. 1 “maailman taitavin salamatkustaja.” Keith Carradine esittää ärsyttävää pojannulikkaa Cigarettia, joka kulkee A No. 1:sen perässä kuin orjan kantama kivi.
Lama-ajan henki piirtyy elokuvaan: kuinka nälkä on mahdollista yltäkylläisyyden maassa? Asetelma on tietenkin absurdi ja tekee päähenkilöistä ensi alkuun naurettavia: he ovat niin tosissaan, ettei heitä voi ottaa täysin tosissaan. A No. 1 tahtoo epätoivoisesti matkustaa pummilla, kun taas hänen pahin vihollisensa Shack on omistanut koko elämänsä junapummien poistamiseen päiväjärjestyksestään. Hän piinaa heitä kuin itsepintaisesti toistuva painajainen, joka ei anna hetkeäkään rauhaa.
Tarkoin vartioitujen junien valvonta herättää pummijoukossa anarkistisia tunteita: mitä enemmän kielletään ja valvotaan, sitä enemmän nämä hulttiot ja yhteiskunnan viholliset tahtovat uhmata järjestystä. Vartiointi paradoksaalisesti lisää vartioinnin tarvetta, eikä poista sitä: vastustava ilmiö pitää yllä vastustettavaa ilmiötä.
Aldrich näyttää konduktöörin ja pummien taistelun mielettömänä: se on sotaa, jolla ei ole mitään tarkoitusta ja sitä käyvät aika lailla kurjat ihmiset, jotka voisivat ehkä toisissa olosuhteissa, toisenlaisessa elämässä käyttää energiansa johonkin muuhun.
Filmauspaikat ovat näyttäviä: Oregonin Cottage Groven havumetsä-, joki- ja kukkulamaisemia päästään hyödyntämään kovien miesten kasvojen kanssa, joihin eletty elämä on piirtänyt karttansa, jonka harva ripustaisi seinälleen. Voidaan huomauttaa, että The Emperor of the North Pole tehtiin samoilla raiteilla, jossa Buster Keatonin Kenraali (1926).
Junafilmin kuvaajan Joseph F. Birocin mielestä kasvot ovat ”kiinnostavia, ne toimivat kuin vertauskuvana ihmissielujen kiirastulesta.” Roger Ebertin mukaan Borgninen hahmo on tehty “liian yksisuuntaisen pahaksi.” Muissakaan hahmoissa ei löydy paljon mitään jaloa, eivätkä he ole kaikessa tempoiluissaan ehkä ihan uskottavia. He ovat pääasiassa pummeja, vedonlyöjiä, raakalaisia, luusereita, luddiitteja ja kirottuja idiootteja. Ihmisiä joita pyrkisi tosi elämässä hieman karttamaan kuin pahaa hajua.
“Miten pitkälle miehet voivat mennä todistaakseen oman tärkeytensä?” oli käsikirjoittaja Christopher Knopfin temaattisesti oleellisin kysymys. Poliittinen vastakkainasettelu pummin ja konduktöörin välillä on elokuvan punainen lanka. Pakkomielteisesti junapummeja jahtaava Shack, mieletön sadisti on valmis vaikka saamaan kirveestä olkapäähän, putoamaan liikkuvasta junasta ja saamaan turpaan lankusta, mutta periaatteistaan hän ei voi luopua mihinkään hintaan: pummilla ei matkusteta!
Ihmiset joko vihaavat häntä tai alistuvat hänen komennolleen. Ei ole varmaa millainen kivilohkare hänellä on sydämensä tilalla ja mitä pahaa hänelle on täytynyt käydä, että hänestä on tullut sellainen nilkki. Ehkä hän on vain syntynyt luonnevikaisena. Voi myös olla, että äijän oma elämä on ollut pikemminkin kurja ja hänestä itsestään on tullut melkoinen sontaläjä.
”Elokuva perustuu Jack Londonin ja tosielämän A No. 1:n, Leon Ray Livingstonen, omaelämäkerrallisiin kirjoituksiin”, Elitisti.netin Tatu Piispanen on huomioinut. ”Alkuperäisen ohjaajan Martin Rittin (Hud – lännen kapinallinen, 1963) saatua potkut ja paikkaajaksi toivotun Sam Peckinpahin osoittauduttua liian kalliiksi tuotanto siirtyi Robert Aldrichin luotettavaan luotsaukseen. Kovatasoisten 50- ja 60-lukujen ohjaustensa jälkeen Aldrich oli vielä 70-luvulla täydessä vedossa miehekkäiden toimintadraamojen puikoissa, kuten Julmien, vahvojen ja röyhkeiden ohella myös Burt Reynoldsin parhaimmistoon lukeutuvat Luunmurskaajat (The Longest Yard, 1974) ja Hintaan mihin hyvänsä (Hustle, 1975) todistavat.”
– Joonas Nykänen 25.4.2022