OMENA (1998)

Sib
Ohjaaja
Samira Makhmalbaf
Henkilöt
Massoumeh Naderi, Zahra Naderi, Ghorban-Ali Naderi
Maa
Iran/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
86 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Samira Makhmalbaf oli 18-vuotias saadessaan kaikkien aikojen nuorimpana ohjaajana esikoisteoksensa Cannesin kilpasarjaan. Omenan (Sib, 1998) dramatisoidun ja näytellyn dokumentaarin tyylilaji on tunnusomainen iranilaisessa elokuvataiteessa. Tosielämän perhe esittää itseään tarinassa, jossa fundamentalistivanhempien 12-vuotiaat kaksostytöt pääsevät ensi kertaa näkemään kodin ulkopuolista maailmaa Teheranissa.

***

Iranilaisissa elokuvissa on ollut tapana käyttää lapsia amatöörinäyttelijöinä vailla ammatillista koulutusta. Vastaavia esimerkkejä nousee esiin elokuvan historiasta ja nuorten tyttöjen esittämisestä valkokankaalla. Näyttelemisen tyyli ja luonne ovat iranilaisissa ohjaustöissä usein sellaisia, joka tuo mieleen italialaisen neorealismin. Samira Makhmalbaf (s.1980) nousi jo 17-vuotiaana ensimmäisellä teoksellaan Omena (1998) todelliseksi uudeksi lahjakkuudeksi ja sensaatioksi. Ohjaajaisänsä Mohsen Makhmalbafin käsikirjoittama ja leikkaama työ huomioitiinkin heti ehdokkuutena Cannesin filmifestivaaleilla. Omena on kerronnallinen, 86-minuuttinen todellisuuteen perustuva, dokumentintapainen tarina. Kokonaisuus käsittelee tapahtumia 11 päivän ajalta kokijoidensa elämässä. Keskiössä ovat Teheranissa asuvat kaksi nuorta kaksossiskoa, joiden vanhemmat, köyhä isä ja sokea äiti, ovat lukinneet lapsensa suojaan ulkomaailmalta 12 vuodeksi. Isän mukaan tytöt ovat kuin kukkia, joita aurinko ei saa pilata, muuten he kuihtuvat. Huolestuneet naapurit ja sosiaalityöntekijät puuttuvat kuitenkin tapahtumien kulkuun.

Jokapäiväinen tyttöjen selviytyminen luonnehtiikin Makhmalbafin debyyttiä. Ohjaaja kiinnostui aiheesta nähdessään tytöt televisiossa. Hän kysyi isältä, muilta perheenjäseniltä ja sosiaalityöntekijältä, suostuisivatko he näyttelemään uudelleen elämänsä vaiheita elokuvassa. Kuvaus on alussa tehty käsivarakameralla, kunnes muuttuu 35 mm:n filmille kuvatuksi näyttelijäntyön ollessa improvisoitua. Tapahtumapaikkana on Teheran 1990-luvun lopulla ja pääosissa todellisen elämän vaatimattomissa oloissa elänyt perhe. Kaksostytöt (Massoumeh ja Zahra Naderi), iältään 11-vuotiaita, eivät saa olla osana modernia elämää. Heidät nähdään kärsivinä, passiivisina objekteina. Ovi pysyy aluksi lukittuna, eivätkä Massoumeh ja Zahra voi sosialisoida, kävellä tai puhua vapaasti. Kommunikaatio on sallittua ainoastaan tosin tyttöjen kesken ja heidän vanhempiensa kanssa maailman avautuessa vähitellen.

Makhmalbafin ainutlaatuinen luomus sisältää monia kompleksisia kohtauksia tyttöyden kokemusten ja modernin elämän välillä. Yksi Omenan uskomattomimmista hetkistä on, kun tytöt näkevät oman kuvansa muovisesta peilistä ensimmäistä kertaa. Vielä merkittävämmäksi tämän tekee se seikka, kun tajuamme heidän olevan ensi kertaa elokuvakameran edessä. Omenan tapauksessa näyttelijät esittävät uudelleen jo kokemaansa eli ammentavat menneisyydestään luoden performanssistaan autenttista. Lapset Omenan pääosissa näyttelijöinä jo tapahtumat kertaalleen eläneinä edustavat siis jotain muuta kuin tavalliset roolien tulkitsijat. Myös kohtaukset, joissa tytöt tapaavat muita lapsia ovat avainasemassa. Tällaisia ovat kohtaaminen jäätelöä myyvän pojan kanssa kadulla, naapurinpoikien kiipeily muurin yli saadakseen pallo takaisin haltuunsa, pojan johdattaminen tytöt Teheraniin omena kepin päässä hartioillaan sekä leikkiminen toisten tyttöjen kanssa.

Lapset humanismin symboleina ovat aihe, jota on käsitelty jo sellaisissa ikonisissa taide-elokuvissa kuten Vittorio De Sican Polkupyörävarkaassa (1948) ja Satyajit Rayn Apu-trilogiassa (1955-1959). Omena tuomitsee vahvasti myös naisten sortamisen ja alistamisen paitsi Iranissa myös kaikkialla maailmassa. Omenan tapauksessa elämä ei ainoastaan peilaa taiteen kanssa vaan taide puhuu tyttöjen kokemuksista globaalille yleisölle. Esityksen pyrkimyksenä Omenassa on toimia sekä kerronnan sisällä että sen ulkopuolella. Tärkeää elokuvassa on siskosten esiintulo maailmalle, heidän kokemansa siirtymäriitti sekä aiheen, tämän matkan jakaminen katsojien kanssa.

Samira Makhmalbaf edustaa omalta osaltaan hienoa naistekijöiden uuden aallon ryhmää, jotka usein asettavat elokuvissaan naiset ja usein tytöt päähenkilöiksi ja keskeisiksi tekijöiksi. Myös Samira Makhmalbafin nuorempi sisar Hana Makhmalbaf (s. 1988) edustaa ryhmittymää ohjauksellaan Buddha Collapsed Out of Shame (2007). Muita alan naispuolisia tekijöitä ovat Mania Akbari, Mahnaz Mohammadi, Manijeh Hekmat sekä Niki Karimi. On huomioitavaa, että myös miespuoliset merkittävät iranilaiset ohjaajat, kuten Jafar Panahi elokuvissaan Valkoinen ilmapallo (1995) ja Peili (1997) ovat valinneet nuoria tyttöjä esittämään vaikuttavia ja tärkeitä rooleja.

– Margherita Sprion (Performing History: Girlhood and The Apple (Samira Makhmabaf, 1998), Westminster Research) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 2.5.2024