Bakshin toinen pitkä elokuva oli omaelämäkerrallinen kertomus, joka yhdisti näyteltyjä jaksoja animaation sekaan. Päähenkilö on newyorkilainen vanhempiensa luona asuva luomisen tuskaa kokeva sarjakuvataiteilija, joka ammentaa omasta elämästään elementtejä töihinsä. Taiteilijan lähipiiri koostuu jengiläisistä, mafiamiehistä ja muista laitapuolen kulkijoista.

***

Päähenkilö Michael on 22-vuotias neitsyt, joka saa kuulla tilastaan jatkuvaa kuittailua. Hahmon kaari määrittyy suhteessa neitsyyden menetykseen, edeten vaikeuksien kautta puolittaiseen onnistumiseen ja lopulta toivoon avoimen seksuaalisesta tulevaisuudesta. Asetelma on humoristinen ja lapsekas, ja siihen kytkeytyy teoksen ydinsanoma: merkityksettömässä, nihilistisessä kurjuudessa tärkeitä ovat yksinkertaiset ilot, eli seksi ja ystävyys.

Bakshi on nimittänyt elokuvaa suosikikseen filmografiansa joukosta. Omaelämäkerrallisen teoksen piti olla ohjaajan ensimmäinen, mutta tuottajat pitivät projektia liian riskialttiina aloittelevalle tekijälle. Fritz – kova kolli (1971) -elokuvan kiidettyä kulttimaineeseen oli tilanne eri. Epäröinti on helppo ymmärtää: usein seksuaaliset animaatiopätkät yhdistyvät kameralla kuvattuihin osioihin, hahmogalleria koostuu omituisista pikkurikollisista, joista kenestäkään ei ole helppo pitää, vetävän juonen tilalla on hajanaisia, erillisiä tapahtumia. Tekijän selvä ääni on ainoa teosta koossapitävä voima, joka onnistuukin kannattelemaan alusta loppuun.

Toistuva kuva flipperistä viestii olennaisen teoksen filosofiasta. Pelialusta on miljoonakaupungin tavoin värikäs, välkkyvä ja äänekäs. Pallo heittelehtii ympäriinsä pelaajan yrittäessä pompottaa se oikeaan paikkaan. Yritykset ovat usein tuomittuja, sillä alusta sinkoaa pallon sattumanvaraisiin suuntiin. Valinnanvapauteen liittyvän viestin lisäksi pelaaminen on osa teoksen lapsekasta sävyä, joka välittyy pelin ohella esimerkiksi sarjakuvamaisesta piirrostyylistä ja henkilöhahmojen osin yksiulotteisesta koomisuudesta. Teos tarkastelee maailmaansa lapsen silmin. Päähenkilö Michael on lapsuudessaan jumissa, lymyillen vanhempiensa nurkissa ja paeten realiteetteja piirrettyyn todellisuuteen.

Visuaalisesti synkeä, 1970-luvun New Yorkin laitapuolta kuvaava Heavy Traffic ei lopulta ole surullinen tai toivoton. Sen sijaan sen kuvaaman maailman ihanteet ja arvot ovat kääntyneet päälaelleen. Estetiikan pyrkimyksenä ei ole harmoninen kauneus vaan alhainen vajoaminen, mitä syvemmälle, sen parempi. Rumat asiat – henkilöhahmot, ympäristöt, tapahtumat – näyttäytyvät kauniina, kun niiden tarkastelu ei jää pintapuoliseksi. Bakshin agenda vaikuttaa olevan viheliäisen elämänmenon kuvaaminen sen todellisessa valossa, rumana mutta arvokkaana.

– Eri lähteiden mukaan Kielo Kiikeri 4.7.2024