VAPAUDEN VERINEN LAULU (1972)

Kokemuksennälkäinen Martin Scorsese otti Cormanin komennuksen vastaan ja ohjasi lama-ajan rikoselokuvan. Cormanin Bloody Maman sisarteos on epätäydellinen, mutta sitäkin mielenkiintoisempi amerikkalaisen auteurin syntymäriitti. Elokuva valoi Scorseselle itseluottamusta henkilökohtaisiin tarinoihin, joista seuraava oli Sudenpesä.

***

Arthur Pennin Bonnie ja Clyden (1967) vanavedessä Scorsese vie katsojat tutun nostalgiselle 1930-luvulle, F.D. Rooseveltin hallituskauden alkuvuosiin, pula-ajan väkivaltaisiin Etelän maisemiin. Päähenkilöt ovat erilaisia sivullisia ja hylkiöitä, niitä joita ahdingon päivinä murjotaan estottomasti. Historiasta tiedetään, että USA:lla on maailman teollistuneista valtioista kaikkein verisin työväenliikkeen historia, ja katkerimmat muotonsa väkivalta sai olosuhteissa, joissa koetettiin tukahduttaa ammattiyhdistysten toimintaa; lisäksi rautatielakot ovat kuuluneet työselkkausten karvaimpiin lajeihin.

”Boxcar” (Tavaravaunu-) Bertha Thompson on orpo kulkurityttö, välillä prostituoitu. Big Bill Shelley on rautatietyöläinen, ay-aktivisti, joka kiihottaa tovereitaan järjestäytymään, organisoi villejä lakkoja Arkansasissa, häiritsee mahtavan rosvoritari Sartorisin johtaman – siis yksityisen – rautatieyhtiön rauhaa. Sartoris kieltää itsevaltaisesti ay-toiminnan, hänen etujaan valvovien poliisien raaka sorto ja väkivalta sysäävät Ison Billin rikoksen poluille. Työnantajat, poliisit ja lehdistö käyttävät Billistä kuvaavia nimityksiä ”pahamaineinen bolsevikkivakooja”, ”nekrujen rakastaja”, ”anarkistirikollinen”.

Rake Brown on pohjoisvalloista Etelään kulkeutunut / karkotettu juutalainen (?) korttihuijari. Von Norton on vankkarakenteinen neekeri, jo ihonvärinsä takia yhteiskunnan pohjalla. Berthan, Billin, Raken ja Vonin epäpuhdas kvartetti muodostaa vainottujen liiton, ryhtyy uhmaamaan vallanpitäjien pamppuja ja luoteja ja pakkotyötä tarttumalla aseisiin, ryöstämällä junia, jopa Sartorisin juhlavieraita. Hankkeet tietysti osoittautuvat epätoivon eleiksi, tuovat väistämättä tuhoa.

Vapauden verinen laulu näyttää, miten lakkoilevia rautatieläisiä kohdellaan 30-luvun alun Etelässä: työläisten telttoja poltetaan, rautatiepoliisit hakkaavat junapummeja henkihieveriin, putkassa Sartorisin kätyrit tulittavat mellakoitsijoita suoraan kohti, murhaavat muutamia miehiä kylmiltään esimerkin vuoksi, hirvittävässä lopussa Iso Bill ristiinnaulitaan junavaunun seinään ja yläpuolelle kiinnitetään herttaässä varoitukseksi: näin Amerikka hoitaa punikkinsa. Aiemmin Iso Bill vertautui Robin Hoodiin, viimein hänestä tehdään marttyyri, Jeesus – tai ehkä pikemmin Spartacus, Stanley Kubrickin elokuvan hengessä.

Loppukohtauksilla on muutenkin allegorista mieltä. Ison Billin kuoleman hetkellä Von Norton palaa paikalle ja niittää jepareita ja muita Sartorisin käskyläisiä kuin kohtalon jyrä. Mustan miehen silmät, asetta pitelevä käsi painottuvat tavalla, joka menee kaiken tuparealismin tuolle puolen kiihkeydessään. Veturin puuskuttaessa taukoamatta taustalla Musta Valta ottaa haltuunsa lamakauden lannistettujen työläisten, sosialistien perinnön.

Veijarijuoni, jonon junilla saadaan ilmaisevia musikaalisia muunnelmia, etenee elokuvassa yhtä sattumanvaraisena kuin Berthan hämmästyttävä pelionni. Berthan päämääränä on selvitä maailmassa ”sisun ja onnen avulla”. Big Billille onni tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että on ”Vanderbilt tai Carnegie”. Kestämättömien olosuhteiden pakosta ay-mies ajautuu rikolliseksi, joka tosin kantaa ryöstöosuutensa Työläisten veljeskunnalle, ammattiyhdistyksen käyttöön. Järjestön sihteeri ottaa Shelleyn rahat perin vastahakoisesti vastaan ja tokaisee: ”Huoria ja nekruja, jukoliste, siinäpä oiva käsitys unionismista!” Ay-toiminnan kaksinapaisuus (sopuilu vs. radikaalisuus) havainnollistuu terävästi; Shelley saa sihteeriltä peräänsä nimityksen ”sosialistiäpärä”.

Bertha Thompsonin omaelämäkerrassa Sister of the Road on seuraava episodi. Berthalta kysytään sairaalassa hänen vasta synnyttämänsä lapsen isää. Bertha vastaa: ”Tuhatviisisataa yksinäistä miestä”. Herkimpiä osia Scorsesen raivokkaassa kronikassa ovat Berthan vaiheet ilotyttönä: sadetta, melankoliaa, odottavat kasvot ikkunassa, Bonnie ja Clyden banjomelodiat mieleentuovaa bluegrass-musiikkia (viulu, banjo, huuliharppu), miehiä, jotka vaihtuvat toisiin miehiin. Jaksossa murskataan monia kliseitä, sillä Berthan ja asiakkaiden välisissä kohtauksissa on esimerkillistä hellyyttä ja kiintymystä: prostituoitu saa yksinäisiltä miehiltä lämpöä ja pystyy itsekin sitä antamaan. Hylkiöt ovat maan suolaa.

Vapauden verinen laulu oli ensimmäinen Scorsese-elokuva Suomessa, vuotta ennen kuin ohjaajan toista naismuotokuvaa Alice ei asu enää täällä (1974) ja pari vuotta aiemmin kuin hänen varhaiset mestarilliset New York –hallusinaationsa Sudenpesä (1973) ja Taksikuski (1976). Jälkikäteen voi melko helposti havaita Boxcar Berthan viat ja rajoitukset, jotka tutustumisvaiheessa saattoi työntää tajunnan takalokeroihin. Elokuva on jokseenkin täysin vailla ohjaajalle muuten ominaista komiikkaa. Kokonaisuus  jäi kovin rapsodiseksi ja näyttelijätyö hapuilevaksi; Robert De Niron, Harvey Keitelin ja Ellen Burstynin veroisia suorituksia ei siitä kannata odottaa löytävänsä. Ay-toiminta, seksi ja väkivallan romantiikka ei sulaudu.

Scorsese itse on sittemmin suhtautunut elokuvaan uralleen merkitsevänä näyttönä, joka vasta avasi tien persoonalliseen ilmaisuun. Roger Corman ”tilasi” Scorseselta jatkon elokuvalleen Verinen Mama Baker (1970) ja kieltämättä saikin ”riistoelokuvan” lähimaastoon sijoittuvan seksin ja väkivallan balladin, mutta lopputulos on sentään paljon muutakin, ehkä likempänä sellaisia työtaistelun draamoja kuin Elia Kazanin Alaston satama, Martin Rittin Helvetin esikartano ja Bo Widerbergin Joe Hill.

Boxcar Berthan populistis-radikaalit sympatiat eivät jätä sijaa epäilyille. Elokuvan melodramaattiset kärjistykset ja epätodennäköisyydet ovat Scorseselle olennaista unimaiseksi intensifioitua ilmaisun energiaa.

Suositeltava lähde on Michael Bliss: Martin Scorsese and Michael Cimino (1985).

– Matti Salo (1974, 1987)