TUHAT JA YKSI YÖTÄ (1974)

”Koko totuus ei ole yhdessä unessa vaan useissa unissa” on mottona itämaisen satuklassikon innoittamassa teoksessa. Iranin, Afrikan ja Nepalin lumoavassa valossa kuvattu tarinalabyrintti on Pasolinin elokuvista kaunein. Huom. Poistettujen jaksojen esitys on valitettavasti peruuntunut.

***

”Elämän trilogian” viimeisenä lenkkinä Tuhat ja yksi yötä kruunaa kahden edellisen elokuvan kehittelyt ja lopulta antaa trilogialle optimistisemman elämännäkemyksen kuin kaksi varsin synkkää edeltäjäänsä antoivat aavistaa. Tuhat ja yksi yötä on yksi Pasolinin harvoja myönteisiä teoksia, joka pikemminkin pyrkii kuvaamaan ihmisyyden luovia mahdollisuuksia kuin sen todennäköisen epämiellyttäviä puolia. Jos trilogian vakioteemoja ovat uskonto, seksuaalisuus ja magia ja jokaisessa osassa yksi näistä teemoista on etualalla, niin Tuhannen ja yhden yön painopiste on magiassa. Elokuvassa ei ole yhtä kertojaa, vaan monia, mottonsa mukaisesti: ”Koko totuus ei ole yhdessä unessa, vaan useissa unissa”.

Rakenteeltaan Tuhat ja yksi yötä käsittelee paljon taidetta ja taiteilijoita. Mutta kun aikaisempien teosten taiteilijat näyttäytyivät vapaaehtoisesti elämästä eristäytyneinä hahmoina ja heidän työnsä varsinaista aihetta ihannoivina tai siitä irrallisina, niin Tuhat ja yksi yötä sijoittaa taiteilijan ja taiteellisen mielikuvituksen inhimillisen toiminnan areenalle, jossa myös valinnalla ja vapaalla tahdolla on osuutensa. Zumurrud on sekä käsityöläinen (kutoja) että oman ja rakastajansa elämän arkkitehti. Korostamalla mielikuvitusta ja luovuutta hyväätekevinä voimina Tuhat ja yksi yötä vie täyttymyksen trilogian pinnanalaisen temaattisen linjan: elämästä tulee luova prosessi. ”Kukkaa” korostava alkuperäinen italiankielinen nimi on kaksin verroin merkitsevä, sillä tämän elokuvan tapahtumat ”kukkivat” usein maagisella voimalla, joka ylittää syyn ja seurauksen lait. Kyseessä on kertomus odottamattomasta ja satunnaisesta, ”kohtaloista” Pasolinin mukaan, mutta kohtalosta ymmärrettynä vähemmän determinisminä kuin elämän luonteeseen ja olemassaolon ehtoihin kuuluvan luovan mahdollisuuden paljastuksena. tässä elokuvassa Pasolinin eksistentialistinen persoonallisuus hallitsee hänen marxilais-freudilaista puoltaan. Tässä elokuvassa ne, jotka vastustavat mahdollisuutta kasvaa taiteen ja rakkauden kautta ovat tuomittuja; todellakin, ristiinnaulittuja.

Mutta älylliset perustelut eivät voi välittää näiden tarinoiden nautittavuutta, puhdasta kerronnan iloa, samalla kertaa rentoutunutta ja euforista, liittyipä se sitten rakkauden aktin kuvaukseen tai ihmisruumiin lumoutuneeseen, mutta epäkunnioittavaan tarkasteluun. Ja tämä on viime kädessä trilogian suurin saavutus: se on onnistunut näyttämään inhimillisten intohimojen mitä laajimman kirjon, seksuaalisuus aivan oikein hallitsevana ja muodossa, joka ilmentää rajatonta hellyyttä vaan ei hiukkaan irstautta. Jopa ilman tavatonta visuaalista kauneuttaan ja uudistavaa esteettistä näkemystään Tuhat ja yksi yötä jäisi elokuvahistoriaan ensimmäisenä elokuvana, jonka lihallisuus peittyy naurunpuuskiin.

– Stephen Snyderin (Pier Paolo Pasolini, 1980) ja Tony Raynsin (Monthly Film Bulletin, April 1975) mukaan ST