MANAAJA (1973)

Ensimmäinen parhaan elokuvan Oscarista kilpaillut kauhuelokuva on kunnianhimoisen pelottelun perusteos. Pimeät voimat kihisevät normaalin pinnan alla, ja vain velhomainen spesialisti voi auttaa pahan valtaamaa pikkutyttöä. Max von Sydowin läsnäolo on bergmanilaisten uskonkysymysten karaisemaa. Tiheällä alkuperäisversiolla ja vuoden 2000 laajennetulla painoksella on omat ansionsa, ja retrospektiivi tarjoaa molemmat leikkaukset.

***

Kauhuelokuvan kuvaus hyvän ja pahan päättymättömästä kamppailusta on aina pohjannut selkeästi kristillisen uskon luomiin käsityksiin vastapuolien olemuksesta. Uskonnon tarjoamat aseet ovat kelvanneet poppakonsteiksi vähemmänkin hengellisiin puolustustaisteluihin. Pyhyyden ulkoiset tuntomerkit ovat kuitenkin täysin irrallaan aatteellisista sisällöistä. Vihjeellisistä epäpyhistä voimista ja laajapohjaisemmin käsitellystä pahuudesta päästiin kuitenkin 70-luvun alussa suorempaan uskonnollisten käsitteiden hyväksikäyttöön. William Friedkin täydensi Manaajan tönimien tabujen skaalan ottamalla aiheeksi katolisen kirkon rutiineihin teoreettisesti edelleen kuuluvan riivattujen manaamisen.

Vaikka katolilaisuudesta puhuttiin sen oikealla nimellä, nimettiin Regan-tytön kiusaksi ilmaantunut pirullinen henki sittenkin kovin eksoottiseksi primitiivisen kolmannen maailman tuotteeksi. Kehitysmaasta tuleva paholainen osoittautuu väkeväksi vastustajaksi länsimaisen sivistyksen henkiselle puolustusjärjestelmälle, mutta tuskin symbolisoi teollisuusmaan omantunnontuskia.

Varsinaiseksi vetonaulaksi osoittautui uskonnollisen tabun kanssa samansuuntaisena perheyhteyteen iskevä kauhu. Tottelemattoman teinin äärimmäisenä ilmentymänä Linda Blair muuttuu visvaiseksi, hävyttömiä raakkuvaksi hirviöksi, joka viihdyttää elokuvayleisöä pitkälle viedyin erikoisefektein. Sylkykoneella pappien silmille singottu hernesopan ja kaurapuuron sekoitus, pään kiertyminen 360-asteisesti harteilla sekä masturbointi krusifiksillä sopeutuvat kolhosti Friedkinin mietteliään dokumentoivaan yleisotteeseen. Manaajan tosikkomaisuus pitää vaivoin riivaajan koomisiksi yltävät koirankujeet aisoissa. Pazuzuksi osoittautuva pirulainen saadaan väellä ja voimalla kammettua irti tyttöparasta, mutta jatko-osa Manaaja II – Luopio (1977) kertoo kirouksen jatkuvan.

– Asko Alanen (teoksesta “Musta peili —  Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin”, 1986)