ÄLÄ KOSKE VALKOISEEN NAISEEN (1974)

Historiankirjojen sivut ovat liimautuneet yhteen farssifantasiassa, jossa omistava luokka hälyttää kenraali Custerin (Marcello Mastroianni) ja Buffalo Billin (Michel Piccoli) häätämään intiaanihipit pois modernin Pariisin keskeltä. Vietnamin sodan krapulavuosien tuote peilaa eurooppalaista hämmennystilaa amerikkalaisen populaarikulttuurin edessä.

***

Kun Marco Ferreri edellisessä elokuvassaan Suuri pamaus romutti ruoan ja syömisen myyttiä, iskee hän nyt lännen myytin kimppuun. Elokuvan aiheena on Little Big Hornin taistelu, jossa kenraali Custerin kohtalona on valkoisten suurin tuho taistelussa intiaaneja vastaan. Mutta Ferreri ei suinkaan tee tavallista lännenkuvaa: Little Big Horn on sorakuoppa keskellä Pariisia, romutettujen hallien liepeillä, ja henkilöiden ja toimintojen todellinen yhteys on tämän päivän maailmassa, vaikka he ulospäin näyttävätkin intiaaneilta ja Custerin sotilailta, ratsastavat hevosilla ja elävät näennäisesti edellistä vuosisataa. Ferreri tekee yhteydet kuitenkin selviksi katsojille. Seinillä on Nixoneita ja Kennedyitä, ja Custerkin on vain nappula suuressa pelissä jota kapitalismin ison rahan vartijat johtavat. Ferrerin kieli on farssi, joka parhaimmillaan on terävää satiiria ja huonoimmillaan lähes mautonta yliampumista. Katsojan hauskuus riippuu taustatiedosta ja asenteesta paljon enemmän kuin Suuressa pamauksessa.

– Sakari Haapaniemen ja Tapani Kasson mukaan (Kinolehti 4/1974)

Marco Ferreri on johdonmukaisesti kriittinen tapainkuvaaja ja ns. osallistuva elokuvantekijä. Oli sellainen jo toimiessaan mainoselokuvan palveluksessa, mutta entistä selvemmin sitten kun ryhtyi tekemään omalaatuisia satiirejaan yhdessä Rafael Azconan kanssa 1950-luvulla. Hänen älyllistä ironiaansa kiitettiin heti ja hänen elokuviaan palkittiin festivaaleilla. Älä koske valkoiseen naiseen on jälleen uudella tavalla erikoinen: entistä vahvemmin Ferreri nyt sekoittaa toisiinsa groteskia huumoria, huikeaa parodiaa ja välillä melko villiä fantasiaa.

Satiirin kärki kohdistuu amerikkalaisiin intiaanien sortajina ja tappajina, mutta myös samojen aikojen poliittisiin ja taloudellisiin keinottelijoihin mm. rautatieverkoston rakentamisen yhteydessä, saman tien poliitikkojen kaikkinaiseen tekopyhyyteen ja myös vastaaviin ilmiöihin nykyajassa – Watergatea myöten. Satiiri liikkuu monessa tasossa yht’aikaa.

Suunnitelma on mainio, mutta vaikea toteutettavaksi.

Ferrerillä on kuitenkin käytettävissään kärkiryhmä näyttelijöitä: Pamauksen miehet Mastroianni, Piccoli, Tognazzi ja Noiret sekä heidän lisäkseen Catherine Deneuve, joka parodioi kenraali Custerin huokailevana – ja ah niin voimallisena! – hyveellisenä  sisar ”enkelinä” aivan vitsikkäästi sekä mm. ranskalaiset taitajat Reggiani intiaanipäällikkö Hulluna Hevosena ja Cuny Istuvana Härkänä.

Useissa erillisissä kohtauksissa syntyy juuri näiden mainioiden näyttelijöiden ansiosta milloin rohkean koomillisia, milloin osuvan parodisia vaiheita. Mastroianni mm. esittää pahamaineisen intiaanien vihaajan Custerin herttaisen häijysti suuruudenhulluksi nollaksi, Piccoli Buffalo Billin estottoman pöyhkeänä, ja Tognazzi tuo tiedustelijaansa selkeää rodullista viestiä.

Sanottava ja sen kärki valitettavasti hukkuvat osin paljoon puhumiseen. Kohtaukset pysytetään välillä lavasteissa lähes teatterinomaisesti. Mutta näkemys sinänsä on hieno, eikä toteutuskaan aina klikkaa: Little Big Hornin taistelun irvokas uusasetelma Pariisissa 1973 tuo kaikessa groteskiudessaan mieleen jopa tuntoja Verdunin ihmeen näytelmästä: Syyttävien haamujen paraatista.

– Paula Talaskiven mukaan (Helsingin Sanomat 28.9.1974) AA 13.7.2000