VÄKIVALLAN VIHOLLINEN (1974)

Death Wish/Våldets fiende
Ohjaaja
Michael Winner
Henkilöt
Charles Bronson, Vincent Gardenia, Hope Lange
Maa
Yhdysvallat
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
92 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Brian Garfieldin romaanista
Ikäraja

Katurikollisuus ja jengiväkivalta alkoivat kasvaa epidemioiksi amerikkalaisissa suurkaupungeissa, ja Hollywood reagoi omaan kyseenalaiseen Dirty Harry -tyyliinsä. Väkivallan vihollinen on näistä reaktioista kunniallisimpia: kiero kuvaus keski-iän kriisistä ja monimielinen moraliteetti oman käden oikeudesta, joka etenee puhtaasta kauhusta kohti syvää ironiaa.

***

Kovanaamaisista rooleistaan tunnettu Charles Bronson oli jo 55-vuotias tehdessään lopullisen läpimurtoelokuvansa Väkivallan vihollinen. Hän esittää siinä newyorkilaista arkkitehtiä Paul Kerseytä, keski-ikäistä ja keskiluokkaista valkoihoista liberaaliarkkitehtiä, jonka elämän raaka, satunnainen väkivalta katkaisee vaimon kuolemaan ja tyttären raiskaukseen. Hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja vauhtiin päästyään päättää puhdistaa kotikaupunkinsa kadut ase kourassa rikollisuudesta. Elokuvan näkemys on yltiökonservatiivinen, kadut ovat täynnä paholaismaisia hahmoja, eläimellisiä miehiä: mustia, latinoita tai muuten vain karvaisia, joiden suurin nautinto on murhaaminen. Heitä vastaa voi taistella vain samalla mitalla vastaava yksinäinen kostajamies, joka ei tunne vaan toimii. Tosin hänen viileä käyttäytymisensä vaikuttaa pikemminkin järkytyksen jälkeiseltä shokkitilalta kuin täysipäiseltä toiminnalta.

Elokuva pohjautuu todellisiin, pelottaviin sosiaalisiin kysymyksiin, joita se ei aiokaan analysoida. Se asemoi katsojan alusta lähtien omistavaan luokkaan kuuluvan kostajan näkökulmaan, vastassa ovat nuoret, omistamattomat mutta seksuaalisesti kyvykkäät miehet, jotka uhkaavat pyhää omistusoikeutta heidän naisiinsa ja muuhun omaisuuteensa. Se sivuuttaa tilastot, joiden mukaan väkivallan uhrit ja tekijät useimmiten tuntevat toisensa, ja heijastaa urbaanin keskiluokan pelkoja alempien sosiaaliluokkien uhriksi joutumisesta. Nämä pelot ovat niin suuria, että mikä tahansa ratkaisu alkaa tuntua oikeutetulta. Elokuva tarjoaa valheellisen joko ”me” tai ”ne” -valintatilanteen ja manipuloi katsojaa huolellisesti hyväksymään ratkaisunsa. Elokuvan alussa keinona on sympatia, Kersey vaimoineen näytetään lomalla Havaijilla, sitten töissä vastustamassa liberaalisti työtoverin näkemystä, että köyhät pitäisi sulkea keskitysleiriin. Hänen kielteinen suhtautumisensa väkivaltaan ja aseisiin psykologisoidaan metsästysonnettomuudessa kuolleella isällä.

Väkivallan vihollinen voidaan tulkita aggressioksi yleisöä kohtaan, jonka halutaan olevan peloissaan ja muuttuvan vihaisiksi eläimiksi. Se voidaan tulkita vihamieliseksi naisia kohtaan, jotka esitetään fyysisesti ja psyykkisesti voimattomiksi ja alhaisissa asemissa oleviksi, väkivalta miehiä kohtaan on korvike päähenkilön naisiin kohdistuvalle vihalle. Se on vihamielinen myös miehiä kohtaan, sillä se esittää kuvan ulkopuolella itsekin uhreja olevat katuväkivallan tekijät typerinä ja kouluttamattomina paljastamatta syitä tilanteeseen. Lopuksi se tekee myös Kerseystä itsestään kyvyttömän uhrin, joka lopun elokuvaa yrittää saada takaisin potenssinsa. Sitä hän ei yritä tehdä mies-nainen –suhteessa vaan taistelussa mies miestä vastaan. Kun hänen valitsemansa akti, toisten miesten ampuminen pistoolilla asetetaan rinnan naisiin kohdistuvan vihan kanssa, näkyviin tulee vahva homoseksuaalinen fantasia, jota vastaan väkivalta on torjuntaa. Kersey on näin kaappimacho, joka tulee ulos kaapistaan yöllisillä retkillään kaupungin pimeisiin ja yksinäisiin paikkoihin ja kostaa itseensä kohdistuvat viettely-yritykset.

Elokuva kannattaa ylhäältä alas käytävää aseellista luokkasotaa. Se saa katsojan samaistumaan uhriin, mutta antaa iskeä takaisin vain toiseen uhriin, ei niihin jotka alistavat molempia ja saavat aikaan todennäköisempiä uhkia vaikkapa työttömyydestä ja saastumisesta.

– Ruth McCormickin (Cinéaste, No. 3, 1974) ja Marty Glisermanin (Jump Cut, No.5, January-February 1975) mu-kaan Jarkko Silén 12.2.2004