Valkokankaan seksivalli murtui kerta toisensa jälkeen 1970-luvulla, mutta harvoin sillä rytinällä kuin postmodernin Afroditen asemaan kohonneen Emmanuellen voimin. Menestyksen avaimia olivat hollantilaisneito Sylvia Kristelin viattoman viekoitteleva olemus, sekä muotivalokuvaaja Just Jaeckinin vartaloita ja Thaimaa-näkymiä hivellyt ohjaajansilmä.

***

Emmanuelle ei missään nimessä ole yhtä stimuloiva kuin Radley Metzgerin parhaat pehmoporno-opukset malliin Camille 2000 (1969) ja Therese and Isabelle (1968), joissa ohjaajan hedelmällinen mielikuvitus saa melkein unohtamaan että seksi on simuloitua. Mutta elokuvassa on silti aitoa eroottista vetovoimaa – ainakin voyeuristisella tasolla. Viritys on samanlainen kuin olla kauniin naisen seurassa, joka on unohtanut napittaa puseronsa, tai joka ei ole laskenut kaihtimia alas ennen riisuutumista. Nätinnäköinen hollantilaisnäyttelijä Sylvia Kristel on puoliksi viaton ja puoliksi seksihullu Emmanuelle, jonka ei tarvitse tehdä muuta kuin liikkua kankaan toiselta laidalta toiselle kuumentaakseen tunteita, ja joka ei selvästikään tiedosta kehonsa huolettoman esittelemisen kiihottavan äärimmilleen niin katsojat kuin elokuvan henkilöhahmotkin. Kristel on valloittavan välitön nostaessaan reittänsä ja antaessaan kylpyviittansa aueta; tai nojatessaan eteenpäin siten, että puseron kaula-aukosta vilahtavat sekunnin tai parin ajan hänen rintansa. Alati niukoissa vaatteissa kulkiessaan hän pitää silmämme aina valppaina. Ei ole mikään ihme että Ariane, havaitessaan Emmanuellen juhlissa yhdessä paljastavimmista asuistaan, tuntee pakottavaa tarvetta asettaa käden tämän rinnan päälle, siitä huolimatta että muut juhlavieraat ympäröivät naisia.

Paljon Emmanuellen viekoittelevuudesta perustuu siihen, ettei tämä ujostele ruumistaan, tai edes häpeile harrastaa seksiä puolijulkisilla paikoilla: hän antaa Arianen vietellä itsensä squash-kentällä; masturboi yhdessä Marie-Angen kanssa kuistilla palvelijoiden ympäröimänä; rakastelee Been kanssa sillalla kulkevien ihmisten katseiden alla. Nämä kohtaukset ovat jo melkoisen kuumottavia. Sen sijaan kun Mario työntää Emmanuellen yleisön eteen ja tekee tästä oman kehonsa esittelystä tietoisen ekshibitionistin, päähenkilömme alentuu silmiemme edessä ja menettää sen viehätysvoiman, joka kulki käsi kädessä hänen luonnollisuutensa ja vapautensa kanssa.

Emmanuellen suhteet miehiin ovat kiistatta tylsiä – Mario-jakso jopa yhtä antieroottinen kuin mikä tahansa hetki Pasolinin Salòssa (1975), Russ Meyerin Blacksnakessa (1973) tai Jaeckinin omassa O:n tarinassa (1975) – mutta päähenkilön ja tarinan muiden naisten välillä on aistikasta intiimiyttä, jollainen on elokuvissa harvinaista. Omassa suosikkikohtauksessani tikkaria lipova teinityttö Marie-Ange lähestyy alastomana nukkuvaa Emmanuellea. Häpeilemättä tyttö nojaa eteenpäin ja – ilman viettelyaikeita – piirtää sormellaan ympyrän Emmanuellen nännin ympärille. Kun Emmanuelle herää, tilanne ei kehity – se oli vain mukava, viaton tuokio. Muutamaa minuuttia myöhemmin kaksikko istuu tuoleilla vastakkain tyydyttämässä itseään – mutta he eivät ajattele toisiaan: Emmanuelle fantasioi (vaiko muistelee todellisia tapahtumia?) kahdesta itsensä yölennolla vietelleestä muukalaisesta, ja Marie-Ange haaveilee Paul Newmanista!

Emmanuellen ja Been kohtaaminen tapahtuu kypsemmällä tasolla, ja on huomionarvoinen, koska on paljon romanttisempi kuin mitä kukaan olisi voinut seksifilmiltä odottaa. Vietettyään muutaman ohikiitävän tuokion laatuaikaa Emmanuellen kanssa Bee ilmoittaa, ettei voi vastata tämän rakkauteen, minkä takia suhteen on päätyttävä. Tämä tuntuu epäreilulta, mieskatsojia/lukijoita miellyttämään pyrkivän kirjoittajan vedolta: kenties miehet kokevat Been hyvän vaikutuksen Emmanuelleen uhkana ja haluavat nähdä nuoren tytön takaisin saamattoman miehensä otteessa ja Marion koulutuksessa. Bee on ainoa erityislaatuinen ihminen jonka Emmanuelle koko elokuvan aikana tapaa. On järkeenkäypää, etteivät muut hahmot pidä hänestä, koska hän on kaikkia muita älykkäämpi, vastuullisempi, tuottavampi, sosiaalisesti vastuuntuntoisempi ja vähiten tekopyhä. Näemme, että hän pystyy tekemään iloiten työtään arkeologina Emmanuelle rinnallaan; koska Emmanuelle ei sotke hänen elämäänsä, on vaikea uskoa että Bee – ellei kirjoittaja sitä vaatisi – heittäisi nuoren rakastettunsa takaisin susien syliin.

Ja on yhtä vaikea uskoa että Emmanuelle kääntyisi Marion puoleen heti tultuaan Been jättämäksi. Mario ei totisesti ole looginen vaihtoehto Beelle. Tiedostamme Marion ”laadun” heti tämän ensimmäisessä kohtauksessa – juhlissa, joissa naisvieras kääntyy pois tämän luota: ”Inhotatte minua!” On järkyttävää nähdä Emmanuelle ylimeikattuna seksifriikkinä loppukuvassa, kun vielä muistamme kuinka kaunis ja onnellinen hän oli suhteessa Been kanssa. Syyttäkäämme mieselokuvantekijöitä hänen alennustilastaan.

– Danny Peary: Cult Movies (1981)

Ohjaaja Jaeckin ymmärtää hyvin etteivät voimisteluliikkeet, huohotus tai gynekologisten yksityiskohtien esittely riitä tekemään eroottista elokuvaa. Huolellinen puvustus voi olla seksikkäämpää kuin suoraviivainen alastomuus, ja Emmanuellessa myös sisustukset ottavat osaa aktiin. Jaeckin on tilanteiden kehittelyn mestari: Emmanuellen vietteleminen lentokoneessa on tehokas juuri kielletyn luonteensa takia, ja nyrkkeilyottelun jälkinäytös (Emmanuelle on palkinto, joka nuolee hellästi hien pois voittajan kulmakarvalta) saa ylleen hätkähdyttävää tirkistelyglooriaa (yleisö ei poistu katsomosta ottelun päätyttyä).

Ensimmäinen tunti kuluu erilaisten lesboaktien parissa, mutta sitten Emmanuelle päätyy vanhan ja viisaan Marion koulutettavaksi (tätä näyttelee Alain Cuny, joka kohosi maineeseen Fellinin La dolce vitan itsemurhan tehneen älykön roolissa). Mario latelee syvällisesti merkityksetöntä filosofiaa itsensä löytämisestä toisten kautta ja todellisesta vapaudesta, ja alistaa naisen sarjalle valokuvauksellisia tilanteita. Marion elämänviisaudet ovat typeriä, mutta Cuny tekee hahmosta juhlavasti, pakkomielteisesti vakaumuksellisen tavalla, joka kohoaa parodisille tasoille, ja nostaa esiin Emmanuellen pinnan alla kuplivat koomiset alavireet.

Solakka Sylvia Kristel ei ehkä ole edes kaunein elokuvan neitokaisista, mutta hän kanavoi tiettyä haavoittuvuutta joka saa monet kohtaukset toimimaan. Yleensä seksielokuvien näyttelijättäret operoivat lihallisten epäonnistumisten yläpuolella ja ovat niin välinpitämättömiä julkeimpienkin seksuaalisten ylitysten edessä, että latistuvat silkoiksi sarjakuvahahmoiksi. Kristel sen sijaan on elokuvassa läsnä, ja kokee sensaatiot tasatahtia meidän kanssamme. On huojentavaa, että tämän kyynisen, seksillä kaikkea mahdollista myyvän aikakauden keskelle on ilmaantunut seksielokuva, joka on paljon parempi kuin mitä sen kaupallisen logiikan mukaisesti tarvitsisi olla.

– Roger Ebert (Chicago Sun-Times 1.1.1975)