Näyttelijänä paremmin tunnettu ranskalainen Agnes Jaoui (2001) oli festivaalin legendaaristen aamukeskustelujen ensimmäisiä naistekijöitä. Hänen esikoisohjauksensa edustaa kauniisti soljuvaa ihmissuhdekarusellien komediaa, jossa tietty paikka toimii henkilöitä ja heidän kohtaloitaan yhdistävänä miljöönä – tässä ohjaajan itsensä esittämän tarjoilijan emännöimä ravintola.

***

Näyttelijättärenä ja käsikirjoittajana tunnetun Agnès Jaouin ohjausdebyytti Kukin makunsa mukaan sai Ranskassa mahtavat 3,5 miljoonaa katsojaa. Jaouia ja hänen kumppaniaan ja käsikirjoittajatoveriaan Jean-Pierre Bacria pidetään suorastaan tietyntyyppisen ranskalaisen komedian pelastajina. Alain Resnais, jonka käsikirjoittajina he toimivat elokuvissa Smoking / No Smoking ja Tuttu laulu (On connaît la chanson), on antanut duolle lempinimen ”Jabac”; termistä on tullut suorastaan brändi ranskalaisen elokuvakomedian alalla. Ulkomaalaiselle katsojalle Kukin makunsa mukaan on hillitty tapainkomedia, joka muistuttaa enemmän Cédric Klapischin teosta Suku on pahin (Un air de famille), jonka senkin kirjoittivat Jaoui ja Bacri, kuin Vierailijoiden kaltaisia rymyfarsseja.

Kukin makunsa mukaan -elokuvan lähtöasetelma on ikiaikainen koominen kuvio, jossa sivistymätön rakastuu älykköön. Tässä tapauksessa Bacrin tulkitsema tehtailija Castella ihastuu Clara Devaux’hon, epävarmaan 40-vuotiaaseen näyttelijättäreen. Tarinassa on Pygmalion-yhtymäkohtia. Halutessaan tehdä vaikutuksen Claraan vastahankitulla kulttuuriymmärryksellään Castella esittelee hänet taiteelliselle ystäväpiirille, ostaa synkän modernistisen taulun ja kirjoittaa rakkausrunon englanniksi.

Rakentaessaan nolojen seurapiiritilanteiden komediaa, joka ei perustu luokka-aseman stereotyyppeihin vaan taidemakuun, joka on monimielinen asia, Jaoui ja Bacri asettavat itselleen vaikean tehtävän. Nostaessaan Castellan oppaaksemme tyypilliseen ranskalaiseen kulttuuritaisteluun elokuva asettuu lopulta hänen puolelleen. Castella on paatunut rahantahkoaja vailla kulttuuripääomaa ja asenteiltaan yhtä jäykkä kuin henkivartijansa, joka kieltäytyy tekemisistä huumediileri-baarimikko Manien kanssa. Mutta kun Castella rakastuu hänen ruokahalunsa (hän on ahmattimainen herkkusuu) kääntyy kulttuuriin, mikä herättää Claraan ympäröivissä virnuilevissa taidesnobiessa suurta huvittuneisuutta. ”Maku” lakkaa olemasta turhanpäiväistä hupia, jonka hän on tähän saakka delegoinut vaimolleen; tämän sisustama koti ”muistuttaa konvehtirasiaa” Castellan mielestä.

Elokuva ivaa mesenaatin taideintoa siinä kuin vaimon kitsch-sensibiliteettiäkin. Tässä tarinassa kulttuurihienostus ei edistä yhteiskunnallista mobiliteettia. Yhteiskunnan tukemat boheemit kaveeraavat tehtailijanousukkaan kanssa mielessään vain ilmainen lounas tai houkutteleva keikka. Viime kädessä he ovat yhtä opportunisia kuin taiteellisen horisonttinsa avartamiseen pyrkivä Castellakin. On aivan kuin elokuvantekijät haluaisivat kumota Voltairen tasa-arvoajatuksen ”Arvostelukyky on ihmeellinen asia. Se saa sen, mikä on erinomaista muissa, kuulumaan myös meille”. Kyllä, vastaavat Jaoui ja Bacri, mutta hintana on se, että joutuu aina muistamaan paikkansa. Parhaillaan menossa olevat muutokset ranskalaisessa elokuvassa lisäävät isojen yhtiöiden painetta itsenäisiä levittäjiä kohtaan. Tällaisen tarinan menestys juuri tällaisena aikana on askarruttavan ajankohtaista.

– Chris Darken mukaan (Sight & Sound, May 2001) AA 17.8.2004