LENNY (1974)

Ohjaaja
Bob Fosse
Henkilöt
Dustin Hoffman, Valerie Perrine, Jan Miner
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
106 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Julian Barryn näytelmästä

Harvinainen syrjähyppy musikaalien ulkopuolelle kertoo sekin uraauurtavasta esiintyjästä, yhdestä maailman tärkeimmästä stand-up-koomikosta. Lenny Bruce oli rääväsuu ja sananvapaustaistelija, jonka klubikeikoille tehtiin poliisiratsioita. Upean mustavalkokuvauksen valokeilassa paistatteleva Dustin Hoffman tuo nimirooliin ihailtavaa intensiteettiä ja koomista vakavuutta.

***

Bob Fossen ohjaama Lenny käynnistyy otoksella hämärästä esiin piirtyvistä huulista, jotka lausuvat ensimmäisen repliikin: ”Hänet pidätettiin ainakin 9 tai 10 kertaa. Kahdesti huumeiden hallussapidosta ja 3–4 kertaa siveettömyydestä.” Tätä seuraa juontajan ääni, joka esittelee yleisölle Lenny Brucen. Kuvasta leikataan aplodien säestämänä lavalle, jolla filmin nimikkohenkilö, 40-vuotiaana heroiinin yliannostukseen kuollut Bruce on aloittelemassa illan stand up -esitystään. Tämä ensimmäinen minuutti tiivistää katsojalle hyvin pitkälti sen, millaista elokuvaa hän tulee seuraavien vajaan kahden tunnin ajan seuraamaan.

Lenny Bruce, alkuperäiseltä nimeltään Leonard Alfred Schneider, oli 1950–60-luvulla vaikuttanut koomikko, kirjailija, yhteiskuntakriitikko ja satiirikko, joka kohahdutti aikansa moralisteja roisilla kielenkäytöllään. Bob Fossen Brucesta vain kahdeksan vuotta tämän kuoleman jälkeen ohjaaman elämänkertafilmin sanoma tehdään yleisölle harvinaisen selväksi: hän oli sensuuria vastaan taistellut ja kieltä liberalisoida yrittänyt sananvapauden puolestapuhuja, joka ammensi huumorinsa ihmisten tekopyhyydestä ja kysymyksestä, miksi sanat pitäisi jakaa ”hyviin” ja ”pahoihin”. Hahmon heittämiin vitseihin lukeutuvat niin pahoittelu, mikäli hän on tullut loukanneeksi jotakuta ja lupaus korvaukseksi virtsata tämän päälle kuin että veisi lapsensa ennemmin katsomaan rakkautta tulvivaa pornoelokuvaa kuin väkivallan täytteistä kristillistä spektaakkelia Kuningasten kuningas.

Virkavaltaa tämä asenne ei luonnollisesti miellyttänyt. Brucen vielä alussa maineen kasvattamisen ja huumorin kannalta ottamat oikeudenkäynnit nähdään paikoitellen suoranaisina farsseina, miestä vastaan käytettävien riettaiden sanojen toistuessa istunnoissa vakavamielisesti lausuttuna todistusaineistona. Hänen keikoillaan seisovat totiset poliisit puolestaan muistuttavat jostain aivan muusta, kuin siitä yksilökeskeisyyden ja vapauden tyyssijasta, joksi Yhdysvallat erityisesti kylmän sodan aikana halusi profiloitua. ”Sanan kieltäminen antaa sille voiman, väkivallan ja ilkeyden.”

Lenny perustuu vuoden 1971 samannimiseen Broadway-näytelmään, jonka taustalla puolestaan oli Brucen ensimmäisenä managerina toimineen tuottaja Marwin Worthin, käsikirjoittaja Julian Barryn ja esityksen ohjanneen Tom O’Horganin kariutunut yritys filmatisoida tarina. Näytelmän ja tuoreen historiikin Ladies and Gentlemen – Lenny Bruce!! menestys sai lopulta myös United Artistsin kiinnostumaan projektista, jonka ohjaajaksi kiinnitettiin ensi kertaa musikaalin ulkopuolella työskennellyt Bob Fosse. Päähenkilöä Broadwaylla Tony-palkinnon arvoisesti tulkinneen Cliff Gormanin tilalle palkattiin nimekkäämpi ja rooliin aluksi vastentahtoisesti suhtautunut Dustin Hoffman. Tämän vastanäyttelijäksi, Brucen huumeongelman jakaneeksi Honeyksi löytyi räväkkäasenteinen Valerie Perrine, jolla oli muutaman valkokangasroolin ohella kokemusta tanssitytön ammatista Las Vegasissa. Osaan muiden muassa kaavailtu Ann-Margret ei innostunut pestistä sen sisältämien, Fossen mukaan olennaisten alastonkohtausten vuoksi.

Haastattelupätkien ja niiden lomaan leikattujen takaumien kautta hajanaisesti kerrottu filmi perustuu visuaalisesti hämärän hallitsemiin, tiiviisiin kuviin. Koomikon elämän suuremmat käänteet, kuten huumeisiin tutustuminen, isäksi tuleminen ja viimein koittava traaginen kuolema jäävät ikään kuin (ohjaajan itsensä näyttelemän) haastattelijan nauhuriin tallentuviksi sivuseikoiksi, Hoffmanin rakentaessa energisestä rääväsuusta väsyneeksi ja sairaaksi varjoksi kehittyvää hahmoaan pitkälti stand up -lavoilla ja oikeussaleissa kuultavan replikoinnin kautta. Elokuva kuvattiin mustavalkoisena, Fossen kokiessa tyyliratkaisun tuovan kokonaisuuteen lisää realismia. Nimikkohahmon kokoon kasaaminen oli hankalaa, sillä ohjaajasta alkoi taustatyötä tehdessään tuntua, ettei kahdella ihmisellä ollut tästä juuri samaa käsitystä. ”Mitä kovemmin kaivoin, sitä vaikeampaa oli löytää todellinen Lenny Bruce.”

Filmiä ei kuvauksissa säästelty, kuten ei myöskään välistä rajua kielenkäyttöä, jonka pyrkimyksenä oli halu kertoa kaunistelematon totuus aiheesta. Tästä huolimatta Hoffmanin, joka ei tunnustautunut Lenny Bruce -faniksi tai ollut kertaakaan vieraillut tämän keikoilla, tulkintaa pidettiin toisten kriitikoiden silmissä liian kilttinä. Perrine, joka ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan käynyt näyttelytunneilla, sai sen sijaan Cannesissa tunnustusta vuoden parhaana naispuolisena näyttelijänä. Oscar-ehdokkuuksia Lenny keräsi kuusi, voittamatta niistä ensimmäistäkään. Fossen myöhemmän teoksen Syke ei sammu taustalla oli prosessi hänen kamppailtuaan samanaikaisesti sekä Lennyn editoinnin että seuraavan elokuvansa Chicagon ohjaamisen parissa.

– Joonatan Nikkinen 2020