KUMMISETÄ OSA II (1974)

Corleonen dynastian jatkotarina seuraa nuoren Vito Corleonen saapumista luvattuun maahan ja vuosikymmeniä myöhemmin hänen poikansa Michaelin syöksymistä synnin ja väkivallan maailmaan. Kahdella aikatasolla avautuva, upeasti kuvattu rikossaaga, syventää ensimmäisen osan henkilöhahmoja ja tarinaa, sortumatta halpoihin kliseisiin.

***

Kummisetä osa II lienee hahmotettavissa kokonaisuudeksi ilman ykkösosan tuntemustakin. Tapahtumat sattuvat ykkösosan seuraamia vaiheita ennen ja toisaalta seitsemän – kahdeksan vuotta niiden jälkeen. Monet jaksot on tieten taiten rakennettu ykkösosan vastaavien sekvenssien peilimäisiksi rinnakkaisesityksiksi. Kakkososa on rohkeasti pystytetty – ensi osan suoralinjaisesta, kronologisesta seuraannosta poiketen – menneisyyden (1900-luvun alusta 20-luvun lopulle) ja äskeisyyden alinomaisen lomittamisen periaatteelle. Esillä on (siirtolaisten vaalima) amerikkalainen unelma ja sen jyrkkänä vastakohtana unelman tahraantuminen, menestyksen onttous.

Osa II kilpistää I osaan kohdistetun kritiikin kärjet. Mafiaa tai Cosa Nostraa, joiden nimiä ei enää ujostella, ei nyt missään tapauksessa ihannoida eikä kiedota perhelämmön vaippaan. Väkivaltajaksot ovat lyhempiä ja viitteellisempiä. On kyseessä edellisen osan armoton arvostelu. Sisilialais-amerikkalainen Mafia on Coppolan pelkistetty kuva Amerikasta. Mafia, liike-elämä ja politiikka noudattavat samoja sääntöjä, peilailevat toisiaan. Bisnes-termiä käytetään ahkeraan läpi elokuvan. Jos on voimia omaksua elokuva allegoriana, koko Amerikkaa tarkastelevana teoksena, sana ‘bisnes’ on korvattava ‘kapitalismilla’, kuten jenkkikriitikko John Hess oivalsi. Hess huomasi huiman paradoksin: “Harvat filmit ovat käyttäneet niin laajaperäisiä keinoja (yli 13 miljoonaa dollaria) ja luoneet niin kauniita kuvia osoittaakseen nuo keinot tarjonneen järjestelmän turmeluksen ja luonnottomuuden.”

Kummisetä osa II on vuoroin lämmin, vuoron viileä. Jaksot, joissa myötäillään Vito Corleonen vaiheita vuosisadan alun Sisiliasta New Yorkiin ja Pikku Italian köyhälistökortteleissa, on tehty rakastavalla huolella: Jacob Riisin ja Lewis Hinen valokuviin rinnastuvia arkkityyppisiä siirtolaiskohtauksia kultaisissa väreissä, pehmytpiirto-objektiivin (soft focus lens) lävitse. Tuskin koskaan ennen on siirtolaisten tuloa Amerikkaan talletettu tällaisella romanttisella, melodisella hehkulla: Vapauden patsas (elokuvan perusikoni), Ellis Islandin väentungos, kielten Baabeli, viranomaisten summittaiset toimet, pikku pojan hämminki… Ja Vito Andolinista tehdään uusi ihminen, Vito Corleone. Sittemmin Viton itsestäänselvä urautuminen rikoksen, ‘kummisedän’ arvovallan kasvu jäsennellään komeina nostalgisina jaksoina.

Vitolle omistetuissa osissa tunteiden paino asettuu perheen muodostumiseen, lapsiin, heimoyhteisyyteen. Sisilian-murre on Pikku Italian kieli, jokunen englannin lause todistaa Viton amerikkalaistumisprosessin sittenkin alkaneen. Coppolalta oli melkoisen tiukka ja sovittelematon teko yhdistää Viton sympaattinen henkilö, robinhoodmainen kansansankari, ja hänen määräytymisensä veriseen, hirmuiseen rikollisuuteen. Vendettan laki vaatii Viton lyhyen paluun Sisiliaan, murhaamaan iäkkään liikuttavan Mafia-pomon, kostamaan omaistensa kuoleman.

Kummisedän ensimmäisessäkin osassa katoliset juhlamenot ja kammottavat rikokset sidottiin yhteen. Katolinen kirkko ei missään kohdin merkitse todellista positiivista vastapainoa rikollisuudelle. Murhaavat salaliitot etenevät tasatahtiin uskonnollisten seremonioiden kanssa.

Michael Corleonen, Vito Corleonen nuorimman pojan, osuudet ovat hyytäviä. New Yorkista Nevadaan, Sierran vuorille, kuulaan Tahoe-järven partaalle siirtynyt Corleonen perhe on näköjään toteuttanut amerikkalaisen unelman: rikkaudet, vallan, arvoaseman yhteisössä, ylelliset elämänpuitteet. Mutta Michaelin menestys, nousu “kenties mahtavimmaksi mieheksi Amerikassa” (Coppola) on tapahtunut kaiken inhimillisen hinnalla. Elokuvan lävistävä “nousun ja tuhon dialektiikka” (Robert Phillip Kolker) johtaa perheen kaaokseen ja hajoamiseen. Michael näyttäytyy jäykkänä, tekopyhänä, huumorintajuttomana, julmana valtiaana. Tämä varjojen vanki on sukua niin Charles Foster Kanelle kuin George Minaferille. (Orson Welles lienee nyt Coppolan tärkein esikuva, Eisensteinia ja Bertoluccia läheisempi.) Lopulta Michaelin maisema on täysin autio, hänen kasvonsa ovat jähmettyneet kiveksi. Uusi Xanadu on noussut Lake Tahoen rannalle.

Linkit amerikkalaisen Mafian todellisuuteen ja historiaan ovat nyt lujemmat kuin ykkösosassa, jossa Vito Corleonen hahmo rakennettiin vaikuttavan myyttiseksi siten että hänen yksinomaiselle kontolleen pantiin – Mario Puzon romaanin mukaisesti – monien tunnettujen Mafia-pomojen saavutuksia. Vito oli Joseph Profacin ja Vito Genovesen synteesi, johon lisäpiirteitä valittiin ainakin Salvatore Maranzanon, Lucky Lucianon, Frank Costellon ja Sam Giancanan henkilöhistorioista. Moderneilta osiltaan Kummisetä osa II rakentuu Coppolan itsensä sorvaaman käsikirjoituksen varaan – Puzo vain osallistui työhön. Ilmeisesti juonikonstruktioon tuli läheisiä vaikutteita 1970-luvun kohua herättäneistä Mafia-sodista, verisistä lahtauksista suurkaupunkien kortteleissa. Uskoisin myös Coppolalle tutun ja rakkaan kirjailijan, Dashiell Hammettin ja etenkin tämän Lasiavain-romaanin antaman inspiraation näkyvän elokuvan tiukkaan kierretyssä hämäysten verkossa: miten Michael tuntuu vaihtavan lojaalisuuttaan edestakaisin ja testaavan lähimpien asetovereittensa uskollisuutta ja herkkäuskoisuutta. Mafian legendaarinen juutalainen talousnero Meyer Lansky, “alamaailman parhaat aivot” (Nicholas Cage) huomataan elokuvassa Hyman Rothin nimisenä. Rothin suuhun on pantu Lanskyn kuuluisin Mafia-kerskaus, “Me olemme suurempia kuin Yhdysvaltain Teräs”. Lanskyn monivuotinen ystävyys Kuuban diktaattorin, Fulgencio Batistan kanssa on se historiallinen perusta jolta Coppola oikeutetun painokkaasti jakelee musertavimmat iskunsa Amerikan leukaperiin.

Michael ja Roth valmistautuvat – samalla punoen lankoja toistensa tuhoksi ja monopoliaseman takaamiseksi – siirtämään pelikasino-operaationsa Las Vegasista Havannaan vuoden 1958 lopulla. “Ystävällismielinen hallitus” on altis – hyvästä maksusta – luovuttamaan mafiosoille ja “laillisille” amerikkalaisille liikeyrityksille Kuuban markkinat. Fidel Castron sissien johtama vallankumous pääsee voitolle juuri kun kakkua ollaan jakamassa: uuden vuoden päivänä 1959 pelikasinot hävitetään, mafiosot, liikemiehet ja hallitus pakenevat maasta. Jakso vertautuu Pikku Italian vapautumiseen “Mustan käden” karkeasta otteesta. Coppolan elokuvassa Mafian laajenemisyritykset estetään tehokkaammin kuin todellisuudessa tapahtui. Kuuban “menetyksen” jälkeen Lansky, joka ensi vihoissaan tosin painosti syndikaatin lupaamaan Castron päästä miljoona dollaria, valitsi uudeksi kentäkseen Bahamasaaret ja niiden jälkeen Englannin, manner-Euroopan ja Lähi-Idän. Mafia/kapitalismi ei suosiolla pysy rajoissaan.

Nyt jo 25 vuotta amerikkalaisia riivanneen “Oswald-obsession” pakottamana Coppola sisällytti elokuvaan kohtauksen jossa Israelin karkottama, amerikkalaisten viranomaisten vastaanottama Hyman Roth ammutaan lentokentän hallissa kymmenien silminnäkijöiden keskellä, minkä jälkeen murhaajakin välittömästi surmataan.

Tarkkaamalla teoksen rakennetta, eritoten siltoja kaihoisan menneisyyden (“ne olivat vanhoja suuria aikoja, me oltiin kuin Rooman imperiumi”) ja kalsean nykyhetken välillä, voi havaita elokuvan kantavaksi juonteeksi tulevaisuuden, muutosprosessin. Lapset ovat kaiken aikaa esillä ajanjaksojen vaihtokohdissa. Aina uudestaan Coppola käyttää siirtymäkuvissa dynaamista liikettä: autot ja junat vauhdittavat aiheen juoksutusta.

Matti Salo 1975, 1989 – lähteitä: Peter Cowie: Coppola (1989), John Hess: “Godfather II: A Deal Coppola Couldn’t Refuse”, Jump Out 7/May-July 1975, Pauline Kael: Reeling (1976), Robert Phillip Kolker: A Cinema of Loneliness (1980), Michael Pye & Lynda Myles: The Movie Brats (1979), Leonard Quart & Albert Auster: “The Godfather, Part II”, Cinéaste VI:4/1975, Matti Salo: Seinä vastassa (1982).