Ensimmäisten Emmanuelle-elokuvien suursuosio avasi patoluukut lukuisille nimellisille ja assosiatiivisille jäljittelijöille. Yksi ensimmäisistä, hienostuneimmista ja rokkaavimmista oli Claude des Olbesin romaaniin perustunut Emilienne – taiteilijapiireihin sijoitettu kertomus ménage à trois -kuvion mahdottomuudesta ja piinaavien homoseksuaalisten tuntemusten heräämisestä.

***

Ménage à trois, ”kolmen kimppa”, on ollut ranskalaisen elokuvan keskeinen obsessio viimeistään Truffaut’n Julesin ja Jimin päivistä lähtien, mitä taustaa vasten alkuperäisen Emmanuellen pökerryttävältä paskafilosofialta vaikuttavaa lopetusta – jossa ”kolmannen henkilön on astuttava väliin” – on myös syytä peilata. Emilienne kehittää asetelman huippuunsa yläluokkaisen taiteilijamiljöön puitteissa. Naimisissa olevan miehen kissamainen ja nuorempi rakastajatar alkaa pelata häijyä peliä vietelläkseen tämän vaimon, toteuttaakseen miehen unelman kahden elämänsä naisen kanssa makaamisesta. Juoni osoittautuu alkuperäistä päämääräänsä tuhoisammaksi ja kaikkien kolmen osapuolen elämän mullistavaksi. Syvimmälle kriisiin ajautuu vaimo, jota näyttelee Ranskaa vuoden 1972 Euroviisuissa ”Comé-comédie” -chansonilla edustanut Betty Mars ainoassa elokuvapääosassaan. Nainen suistuu seksuaali-identiteettinsä järkyttyä maailmaan täynnä prostituoituja, nymfomaaneja ja joukko-orgioita, jotka eivät lopulta kunnioita edes ihmis- ja eläinkunnan välistä rajaa.

Emmanuellen vanavedessä kansainväliset valkokankaat täyttyivät erilaisista kopiointiyrityksistä, joissa reissattiin eroottisten seikkailujen perässä joko eksoottisilla kaukomailla tai lähimenneisyydessä, ja joiden sävelmaailmat ja jopa tittelifontit olivat yleensä erehdyttävän ”emmanuellemaisia”. Britit tekivät Emilyn, länsisaksalaiset Vanessan, australilaisetkin teoksen nimeltä Felicity – neitsyestä nymfomaaniksi. Emilienne on päätä pidempi muita rip offeja ja omaehtoinen merkkiteos. Elokuvan tuotantoon pääsyä varmasti edesauttoi kertaheittokirjailija Claude Des Olbesin (mitä ilmeisimmin kyseessä on pseudonyymi ”Emmanuelle Arsanin” tavoin) vuoden 1968 romaanin nimi ja siitä versova Emmanuelle-assosiaatio, mutta todennäköisesti – muun tuotantonsa valossa – ohjaaja Casaril olisi halunnut tehdä elokuvan joka tapauksessa. Mm. Chabrolin ja Christian-Jaquen kanssa työskennellyt, Emilienneen valkokangasuransa päättänyt ja sittemmin lähinnä romaanikäännöksillä itsensä elättänyt Guy Casaril (1933–96) ei ole meillä(kään) ranskalaisohjaajista maineikkaimpia, siitä huolimatta että kaikki hänen viidestä teatterielokuvastaan pääsivät levitykseen Suomessa (tämä on yhtä paljon, kuin mitä vaikkapa Rivetteltä, Rouchilta ja Eustachelta on yhteensä maassamme levitetty). Näistä ylivoimaisesti menestynein oli hänen Piaf-elämäkertansa (1974), mutta se oli aiheeltaan poikkeuksellinen; muuten Casarilin elokuvat pysyttelivät tiukasti prostituution, aviorikosten, lesbolaisuuden ja erilaisten perversioiden tuntumassa.

Meillä Valtion elokuvatarkastamo kielsi Emiliennen ”hyvien tapojen vastaisena ja epäsiveellisenä” 30.9.1975. Maahantuoja valitti elokuvalautakunnalle, joka leikkasi 3. osasta sodomiaa 2,5 metrin edestä ja palautti elokuvan tarkastamolle veron määrittämistä varten. Kuin piruillakseen tarkastamo asetti veron tässä vaiheessa kymmeneen prosenttiin eroottisille elokuville tyypillisen kolmenkymmenen prosentin ”rangaistusveroluokan” sijaan – mikä puolestaan johti uuteen lautakuntakäsittelyyn. (On huomionarvoista, että myös alkuperäinen Emmanuelle sai tarkastamolta aikanaan vastaavan ”ranskalaisen taide-elokuvan” käsittelyn kymmenen prosentin veroluokkineen, jota sitäkin lautakunta ja sittemmin KHO katsoivat yhteiseksi kansanvalistukselliseksi velvollisuudekseen korottaa).

– Petteri Kalliomäki 12.7.2024