EMMAUKSEN TIELLÄ (2001)

Synnyinsijoilleen 20 vuoden jälkeen palaavasta Ranesta kertova elokuva on iskelmällinen komedia ja räävitön puskafarssi, jossa Pölönen ei epäröi parodioida myös omaa tuotantoaan. Meta- ja dogmaelokuvan keinoilla leikittelevässä elokuvassa ohjaaja esittelee myös elokuvan tekoa ja näyttelijäntyötä.

***

Tuhlaajapoika Rane palaa kotikyläänsä, jonka kylätie on pitkä. Hiljaisuudesta ei kuitenkaan ole pelkoa tällä  kylätiellä, sillä vihattuna koltiaisena kaupunkiin muuttanut Rane kyllä muistetaan. Rane kohtaa maaseudun nykyisyyden mutta myös menneisyyden, lapsuudenystävät elämänkohtaloineen ja vieläpä mummonsa haamun. Tämä on maaseutu, eikä siellä välttämättä kaivata pilalle menneitä kaupunkilaisia.

Emmauksen tiellä rikkoo perinteistä elokuvantekoa monin eri tavoin. Elokuvan näyttelijät tiedostavat elokuvan tekemisen, viittaavat vähän väliä käsikirjoitukseen ja kommentoivat suoraan kameralle. Jälki on rosoista, mutta toimivaa. Ne, jotka nauravat, eivät myöskään välitä ylilyönneistä – kyse on komediasta.

Emmauksen tiellä oli yksi ensimmäisistä pitkistä elokuvista, joka kuvattiin DVCam-videotekniikalla. Siksi myös filmikopio on tehty digitaalisen siirron kautta. Uuden tekniikan mahdollistama ilmaisu muutti tuotantohenkilökunnan ja taiteellisesti vastuullisten tekijöiden työnkuvaa. Ennakkosuunnittelussa täytyi testata uusi tekniikka. Lyhyen valmistelujakson jälkeen työ jatkui kahdeksan päivää kestävällä kuvausharjoittelulla, jolla hiottiin taiteellista ilmaisua. Harjoitukset osoittivat, mitä tuotannollisia järjestelyjä varsinaiset kuvaukset vaatisivat. Taiteellinen ja tuotannollinen suunnittelu sekä toteutus etenivät yhdessä harjoitusten kanssa; aluksi Lahden muotoiluinstituutin av-opiskelijat korvasivat näyttelijät kameran edessä, myöhemmin elokuvan näyttelijät ottivat heidän paikkansa ja toivat mukanaan tulkinnan.

Elokuvan kaikki kohtaukset näyteltiin ja kuljetettiin läpi jokaisena harjoituspäivänä, yhteensä kahdeksan kertaa. Varsinainen elokuvaus toteutettiin (perjantaina 13. päivänä) kolmessa tunnissa, josta valmistui  pieniä korjauksia lukuun ottamatta 80 minuuttia kuvattua elokuvaa. Jotta järjestelyt olisivat sujuneet joustavasti ja juuri ajallaan, oli tuotannossa mukana ennen näkemätön määrä apulaisohjaajia, joita johti kaksi pääapulaisohjaajaa. Satu Sadinkangas organisoi kohtauksia valmistelevia apulaisohjaajia juuri ennen kuvausta. Hän jakoi käsikirjoituksen kohtaukset vastuuhenkilöille ja aikataulutti heidän toimintansa. Jukki Tuura valvoi ja organisoi minuutilleen suunnitellut kuvauspaikan tilanteet. Jokaisen apulaisohjaajan tehtävänä oli organisoida kukin tilanne siten, että ohjaajalla, kuvausryhmällä, näyttelijöillä ja muulla työryhmällä oli kaikki tarvittava käden ulottuvilla. Tavoite oli reaaliaikainen toteutus esittämisen kanssa.

Jokainen kohtaus kuvattiin yhdellä kuvalla: kuvaaja peruutti ”samba-askelin” 180 minuuttia hiekkatiellä etenevää kertomusta. Kun tekniikka ei ole elokuvan tasoista, olosuhteilla ja kameran teknisillä rajoituksilla on paljon merkitystä. Esimerkiksi laajat kuvat täytyi karsia, koska ne eivät toimineet filmikopiossa.

Elokuvan tekotapa ratkaisi lopulta myös elokuvan näyttelijävetoisuuden: ohjaajan etukäteisvisioista ei olisi tämän laatuisessa työtavassa paljon merkitystä. Sen sijaan luovuutta ohjaajalta tarvitaan, sillä esimerkiksi sisäinen leikkaus eli näyttelijöiden sommittelu kuvapinnalle on ratkaisevaa. Tämä ratkaistiin siten, että  kuvaaja ja ohjaaja näkivät saman 3D-näytön välittämän kuvan silmälappuvideoilta ja repliikit tulivat suoraan kuulokkeisiin. Kun myös harjoitukset oli kuvattu, voitiin sitä käyttää muutoksien suunnittelun apuna.

Videotekniikka mahdollistaa nopeasti toteutettavan, korkealaatuisen ja kohtuuhintaisen tuotannon – sellaisessa Emmauksen tiellä on pioneerityö. Se on myös digi-tv:n kannattajan unelma.

Suomalainen dogma on syntynyt.

– Anna-Kaisa Sukuran tekoprosessia kuvaavaa ”Emmauksen tiellä” -artikkelia seuraten Jari Sedergren