Vapaamielisen aviomiehen seksifriikiksi muuntaman Emmanuellen tarina alkaa saada traagisia piirteitä Hongkongiin sijoittuvassa kakkososassa, jonka kietaisevat melankoliseen pakettiin Francis Lain haikeat sävelet. Jälkikuvana nähdään Kristelin oma animaatio- ohjaus Topor et moi, jossa varttunut näyttelijätär muistelee pyörrettään seksin supertähdeksi.

***

Ensimmäisen Emmanuellen yllettyä nopeasti miljoonayleisöihin oli päivänselvää, että kakkonen seuraisi liukkaasti perässä. Paletti oli nopeasti valmis. Sylvia Kristel oli (vielä tässä vaiheessa) ehdoton kiinnitys Emmanuellen osaan. Francis Lai sävelsi Pierre Bacheletin vanavedessä haikeanromanttisen musiikin, joka osaltaan loi vaikutelmaa siitä, että kyseessä oli suoraviivaisimman tirkistelymentaliteetin yläpuolella operoinut melankolinen – ellei peräti psykologinen – tarina. Emmanuelle Arsanin (tai Marayat Rollet-Andriannen, tai Louis-Jacques Rollet-Andriannen…) alkuperäisen jatkoromaanin buddhistitemppelijuoni jätettiin käyttämättä, minkä sijaan nimihenkilö lähetettiin jatkamaan ylettömän vapaamielistä avioarkeaan Hongkongiin ja Balille. Eksoottiset, ulkoeurooppalaiset ja proletaariyleisön ulottumattomissa olleet lokaatiot saivat juuri Emmanuelle-sarjan myötä turistikorttinäkyjä syvempää pontta pehmopornokankaalla: niistä tuli utuisia mielenmaisemia, jonne ahdistuneet eurooppalaiset matkustivat vapauttamaan itsensä ja tekemään fantasioistaan todellisuutta.

Ykkösosan ohjaaja Just Jaeckin ei ollut käytettävissä. Hän oli saattanut ensi-iltaan toisena elokuvanaan filmatisoinnin vieläkin maineikkaammasta eroottisesta romaanista O:n tarina, eikä hän myöhemminkään seitsemän pitkää – ja yleensä mestarillista – ohjaustyötä käsittäneellä elokuvaurallaan ollut niinkään kiinnostunut jatko-osista tai perässähiihtämisestä kuin uuden luonnista. Koska Jaeckin oli ollut ennen Emmanuellea valokuvaaja vailla aikaisempaa ohjaamiskokemusta, päätti tuottaja Rousset-Roard kokeilla samaa temppua uudelleen. Kakkososan puikkoihin houkuteltiin marseillelaisvalokuvaaja Francis Giacobetti (s. 1939), jonka ainoaksi ohjaustyöksi elokuva suuresta suosiostaan huolimatta jäi. Tätä kirjoitettaessa edelleen elossa olevan kuvaajataiturin kotisivuilla miehen kerrotaan ”keksineen alastomuuden uudelleen”, samalla kun Emmanuellen kakkososaa varotaan visusti mainitsemasta.

”Antineitsyt” on kuvaava alkuperäinen alaotsake jatko-osalle, jossa Kristelistä on karistettu kaikki ensimmäisessä elokuvassa ihailtu, kaurismainen herkkyys ja spontaani eroottisuus pois. Tällä kertaa hän liukuu tarinan läpi paatuneen ja määrätietoisen kurtisaanin tavoin, joka suorastaan odottaa kiihottuvansa joka nurkassa milloin mistäkin: laivan makuusalissa kerrotusta raiskaustarinasta, balettikoulun nurkassa rullaavasta pornokinetoskoopista, täystatuoidusta poolonpelaajasta, sensuellista thaihieronnasta (yhtenä kylpylätyöläisistä Laura Gemser, jonka ensimmäinen Musta Emanuelle oli jo ehättänyt maailman valkokankaille).

Emmanuelle jatkaa elämäänsä sellaisena lannistettuna nymfofriikkinä, jollainen hänestä ensimmäisen elokuvan lopussa kuoriutui. Aviomiehen rooliin on vaihtunut ykkösosan hieman epäsympaattisen Daniel Sarkyn tilalle Umberto Orsini, ykkösen Alain Cunyn tavoin Fellinin La dolce vitasta ponnistanutta arvovaltakaartia hänkin. Orsinin silmät hehkuvat puhdasta onnea ja rakkautta Emmanuellen kertoillessa tälle sikari suussa viimeisimmistä orgioistaan, miehen vaimonsa nautinnosta kokema ilo sekä yhteisestä vapaamielisestä elämästä saama tyydytys tuntuvat pohjattomilta. Ja onnelliselta osaansa vaikuttaa myös nätin mutta tyhjän kuoren lailla aktista toiseen valuva Emmanuelle – ainakin ennen viimeistä otosta, jossa naisen lauhkean katseen alla tuntuu kytevän syvä yksinäisyys ja elämänpettymys.

Topor ja minä (Topor et moi)

Kristelin ainoaksi jäänyt ohjaustyö on lyhyt, animaatiomuotoinen omaelämäkerta – ja ennen kaikkea rakkaudentunnustus taiteen moniottelija Roland Toporille (1938–97), jonka hoteissa ja ateljeessa Kristel elokuvansa mukaan löysi seksisymbolivuosien jälkeisen elämänilon. Kahdeksaa vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen vain 60-vuotiaana keuhkosyöpään kuolleen tähden tarina antaisi aineksia monenlaisiin traagisiin ja itsesäälisiin kehitelmiin, mutta Topor ja minä pitää otteen kepeänä, rentona, elämälle myönteisenä ja elämälle kiitollisena: se on itsensä kanssa rauhaan päässeen taitelijasielun luomus. Elokuva osallistui Tampereen elokuvajuhlien kilpasarjaan vuonna 2006, ja voitti parhaiden lyhytfiktioiden sarjan myöhemmin samana keväänä New Yorkin Tribeca Film Festivaleilla.

– Petteri Kalliomäki 5.7.2024

– Petteri Kalliomäki 5.7.2024