AISTIEN VALTAKUNTA (1976)
Ai no corrida/Sinnenas rike 
Eroottisen elokuvan mestariteos nostatti ilmestyessään seksikohtauksillaan skandaalin. Elokuvaa innoitti oikea tapaus, jossa pidätetyltä naiselta löytyi tämän rakastajan penis. Oshiman jokainen elokuva on tyylillisesti uniikki teos, ja hänen filmografiaansa penetroi vaaran tuntu, joka väreilee nyt täysin uudessa rekisterissä.
***
Nagisa Oshima on ehkä kaikista 1960-luvun keskeisistä elokuvan uudistajista monipuolisin, vähimmin minkään tietyn teknisen, ilmaisullisen tai temaattisen erityispiirteen kautta tunnistettavissa. Hän suosi uransa alkuvaiheissa – ensimmäinen elokuva on vuodelta 1959 – pitkiä kuvia, keskittyi kestoon ja noudatti selväpiirteistä ajallista järjestystä; myöhemmin hän leikkaa nopeasti, pirstoo ja asettaa jatkuvasti kyseenalaiseksi ajallisen järjestyksen. Skaala on tässä suhteessa laaja, Seremonia (1970) käsittää koko sodanjälkeisen aikakauden, Shinjuku-varkaan päiväkirja (1968) ja Hirttotuomio (1968) palautuvat kiitävään hetkeen ja yhdistelevät menneisyyden tärkeitä kuvia siitä käsin. Kriitikko Tadao Sato on kirjoittanut:
“Oshima uskaltaa heittää pois tyylin, jonka on keksinyt, täydellistänyt ja tehnyt muodikkaaksi. Ennemmin kuin esteettisesti kokeileva käsityöläinen hän on taistelija, joka asettaa itsensä alituisesti alttiiksi uusille vaaroille.
Hän tekee elokuvia kuten elää. Se muistuttaa peliä. Hän saattaa tehdä elokuvan helposti ja saada haluamansa sanotuksi; tai hän saattaa työskennellä kovasti eikä saa haluamaansa sanotuksi, mutta molemmissa tapauksissa hän on vaaran partaalla, itsensä partaalla. Häntä edeltäneen sukupolven suurten mestarien töissä oli turvallisuuden tuntua, muttei väristyksiä. Oshima työskentelee alituisessa kriisissä. Siitä hänen kykynsä ja voimansa. Näemme hänessä hyvin kovan esimerkin siitä, kuinka ankarina aikoina eletään.”
Aistien valtakunta on yleisesti tunnustettu eroottisen elokuvan mestariteokseksi. Oshiman kotimaassa sitä ei ole voitu nähdä: se syntyi ranskalais-japanilaisena yhteistuotantona, kuvattiin Japanissa, mutta filmi kehitettiin, leikattiin ja saatettiin esityskuntoon Ranskassa. Tarinan pohjana on tositapahtuma: vuonna 1936 löydettiin Tokion kadulta Sada-niminen tyttö, joka kantoi mukanaan rakastettunsa penistä. Tyttöä syytettiin murhasta, joka tuolloisessa Japanissa herätti erityistä huomiota. Murhatun testamentista kävi ilmi, että pariskunta oli yhdessä suunnitellut miehen hengen vaatineen rakkausaktin huipentuman. Tapahtumasta tuli tabu.
Aistien valtakunta on rakennettu kuin musiikkikappale, jossa uudet soittimet muuntelevat yksinkertaista perusteemaa. Kuva kuvalta näemme Sadan ja Kichin rakastelevan toisiaan uusien tunteiden, uusien muunnelmien kasvaessa esiin ja leikin saadessa yhä väkivaltaisempia sävyjä ja useiden kuristusleikkien ennakoidessa loppuhuipentumaa, joka on koettavissa vapauttavana. Oman tarinansa kertoo Minoru Mikin musiikki: alun vieno huilunsoitto vaihtuu kuristuskohtauksissa lyömäsoittimien repiväksi atonaalisuudeksi.
Ecran-lehden haastattelussa Oshima on kertonut: “minulla on ollut ongelmia japanilaisen sensuurin kanssa ennenkin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun käsittelen seksuaalisia ongelmia, mutta vasta tässä elokuvassa olen mennyt loppuun saakka. Ja koska olen tullut vanhemmaksi, luulen myös tuntevani aiheen paremmin… 1936 oli tärkeä vuosiluku Japanin historiassa, fasismin läpimurtovuosi, mutta en näe suurempaa eroa vuoden 1936 ja 1976 Japanin välillä. Jos päähenkilöt ovatkin yhteiskunnallisesti eristyneitä, en näe mitenkään välttämättömänä rinnastaa heidän tilannettaan ulkoisiin olosuhteisiin. Päinvastoin se tosiasia, että molemmat ovat välinpitämättömiä tämän tilanteen edessä, on hyvin poliittista sinänsä, minulle Sadan ja Kichin rakkaus on yhteenveto Japanin seksuaalisesta kulttuurista tähän vuosilukuun saakka, tästä kulttuurista joka syntyi Edo-kaudella suljetuissa kortteleissa ja taloissa, aivan samoin kuin Japanin taiteellinen perinne, esim. Kabuki.”