TRUE STORIES – TOSITARINOITA TEKSASISTA (1986)

Amerikkalaisen vaihtoehtorokin tärkeimpiin pioneereihin lukeutuvan David Byrnen tunnetuin lippulaiva oli taidekouluintellektuellit ja New Yorkin punkskenen yhdistänyt Talking Heads. Yhtye jäi elämään ennen kaikkea Jonathan Demmen loistavan Stop Making Sense -konserttitaltioinnin vuoksi. Elokuva noudattaa taltiolle epätyypillisesti täysin omaa dramaturgiaansa ja lainaa vaikutteita jopa surrealismista ja japanilaisesta teatteriestetiikasta luodakseen unohtumattoman elämyksen. Byrnen oma fiktio-ohjaus True Stories on hänen musiikkinsa tapaan ennakkoluuloton tarinoiden ja hahmojen mosaiikki.

***

David Byrne on tunnustanut elokuvansa esikuviksi Amarcordin (kaupungin kuvauksen osalta) ja Nashvillen (Joan Tewkesburyn rakenteen ja käsikirjoituksen osalta). Loppukonsertin yhteen saattama eksentrinen henkilögalleria on ilmeisintä kaikua Tewkesburyn käsikirjoituksesta Altmanin elokuvaan, kun taas Fellinin vaikutus näkyy henkilöhahmojen omituisuuksissa ja muotinäytöksen, katuparaatin ja lahjakkuuskilpailun freak-show’n omaisissa piirteissä. Kuvakompositioiden osalta Byrne on tunnustanut eräiden nykyisten amerikkalaisten valokuvaajien kuten William Egglestonin ja Len Jenshelin vaikutuksen. Siten ei ole ihme, että True Stories osoittautuu visuaalisten tyylien eräänlaiseksi multimedia-kollaasiksi, jonka ainekset ovat lisäksi peräisin dokumentaarista ja pop-videoista. Sitä paitsi Byrne on onnistunut syntetisoimaan visuaalisen muodon, joka kiertää pop-videon umpikujan.

Tätä taustaa vasten True Stories voidaan nähdä yrityksenä luoda uutta elokuvallista muotoa, joka hyödyntää ja kehittää Byrnen Talking Heads –yhtyeen kanssa tekemiä visuaalisia ja äänellisiä kokeiluja. Byrne on itse asiassa onnistunut välttämään perinteisen elokuvakerronnan ja antamaan sen sijaan yleisölle sitä mitä hän nimittää ”kuvan ja äänen ankkuroinniksi” – monisäikeisen kudoksen kuvia, luonnollisia ääniä, vuoropuhelua ja musiikkia. ”Tarina on vain keino pitää yllä katsojan huomiota. Se avaa oven ja päästää varsinaisen elokuvan sisään.” (Byrne). Elokuvassa tämä toteutuu siten, että valtava määrä mitä ohuimpia ja epäyhtenäisimpiä kerronnan lankoja sivuaa toisiaan. Byrne itse cowboy-asuisen kertojan osassa kulkee paikasta toiseen kommentoiden kuivakkaan humoristisesti kaupunkilaisten mieltymyksiä ja paikallista arkkitehtuuria. Hänessä ei ole valheellista intiimiyttä, vaan hän tyytyy tarkkailevan ”muukalaisen”, lumoutuneen sivullisen osaan. Louis Fynen vaimonetsintä tarjoaa toisen kerronnan langan, mutta ennen kaikkea Byrne on kiinnostunut näyttämään kaupungin sosiaalisen kudoksen vinoumat ja pikkukaupungin sosiaalisen käyttäytymisen oudot ja monisyiset kuviot.

Tässä tarkoituksessa hän käyttää visuaalisten tyylien kaleidoskooppia, joka ulottuu dokumentaarityylisestä kuvastosta televisioruudun videotekstuurimaisiin mainoksiin ja monikuvatekniikkaan. Samalla elokuva nojautuu yhtä vaihtelevaan musiikkivalikoimaan, joka ulottuu juoneen liittyvistä ”elävistä” lavanumeroista huulisynkronijäljittelyjen kautta Talking Headsin lauluihin. Byrnen mukaan nämä äänikerrokset ”levittäytyvät henkilöiden persoonallisuuteen ja koko kuvattuun miljööseen”. Näin True Stories viitoittaa tietä multimedia-kuvien ja monikerroksisen äänen hedelmälliseen synteesiin, eräänlaiseen ei-kertovaan fiktioelokuvaan.

– Nigel Floydin (Monthly Film Bulletin, December 1986) mukaan