AFRIKAN KUNINGATAR (1951)

Lähetyssaarnaajan (Katharine Hepburn) ja alkoholisoituneen merimiehen (Bogart) jokimatka tarjoilee kahden elokuvatähden herkullisia yhteenottoja. John Hustonin seikkailuelokuva virittää jännitystä lajityyppiin kuuluvilla läheltä piti -tilanteilla. Ugandassa ja Kongossa kuvattu elokuva toi Bogartille hänen uransa ainoan Oscar-palkinnon.

***

Afrikan Kuningatar on John Hustonin ainoa nimenomainen rakkauselokuva ja ainoa merkittävä naisen muotokuva. Edellisiä elokuvia täydentäneet koomiset sävytykset ovat siinä päässeet etualalle. Afrikan Kuningatar on itse asiassa ”Pimeyden sydämen” antiteesi, conradilaisen ”yömatkan” pateettinen ja humoristinen muunnelma, tarina sankarillisesta retkestä alkeellisella aluksella alas Kongoa (Ulangaa, Boraa) ensimmäisen maailmansodan aikana, rakkaudesta, joka muuttaa Rose Sayerin puritaanisesta, kulmikkaasta, hysteerisen rohkeasta ikäneidosta lämpimästi ja voimakkaasti tuntevaksi naiseksi ja Charlie Allnuttin erakkomaisesta alkoholistista neuvokkaaksi, ritarilliseksi mieheksi.

Archer oli ensimmäisiä huomaamaan elokuvan tärkeän aseman Hustonin tuotannossa. Hän piti sitä Asfalttiviidakon ohella Hustonin pääteoksena, omintakeisena ja autenttisena klassikkona, ja erosi siten tuntuvasti yleisestä mielipiteestä, jonka mukaan Afrikan Kuningatar on vain hauska ajanvietelisä Hustonin tuttuun tematiikkaan. Penelope Houstonin käsitys, jota voi pitää edustavana, oli että filmin eri ainekset (hieno ja karkea komedia, ironia, paatos ja seikkailu) eivät sulautuneet tyydyttäväksi kokonaisuudeksi ja että farssinomainen loppu osoitti ohjaajalta puuttuvan todellista myötätuntoa aihetta kohtaan. Kuten John Fordin samanaikaisen elokuvan Vaitelias mies myös Hustonin teoksen rakenne määräytyy vastakohtaisten persoonallisuuksien yhteentörmäyksistä: luonnekomedian rikkauden ehtona on tällöin, että nämä ristiriidat rakentavat molemminpuolista rakkautta, avioliittoa, kristillistä yhteiselämää. Eksoottinen ympäristö ja mielikuvitukselliset, monien sattumien aiheuttamat seikkailun käänteet – joista villin epätodennäköinen loppu yllättää kenet vain – ovat tarkoituksenmukaisia heijastuksia pääparin rakkauden kasvusta koettelemuksen hetkellä.

Luonnonkuvausta ei ole painotettu aiheesta irrallisena, vaan Houstonin mikroskooppinen eksotismi myötäilee Charlien ja Rosen suhteen polveiluja. Kun Charlie sättii Rosea, joen partaalla virtahepojen ja muiden petojen mylvintä säestää häntä. Kun Rose ujosti kysyy seuralaisensa etunimeä, kuullaan lintuja, jotka visertävät lemmenkisailuissaan. Saksalaisen linnoituksen Shonan vaara esitetään krokotiileillä, jotka matavat veteen ikään kuin makupalojen toivossa.

Archer sanoi elokuvaa osuvasti “testamentiksi ihmisen kestävyydelle ja luonnonvaraiselle vaistolle”: hienoinen liioittelu muuttaa siinä sankarillisen tragedian ainekset ylevän naurettavuuden pisteeseen asti. Rakkautensa ja patrioottisen intonsa elähdyttäminä Rose ja Charlie pystyvät kestämään lukemattomia vastoinkäymisiä. Selviydyttyään Shonan linnoituksen luotisateelta ja kahdesta pahasta koskesta rakastavaiset hengähtävät helpotuksesta: syntyy hilpeä tuokio Charlien matkiessa virtahepoja ja apinoita – ja paatti joutuukin yht’äkkiä uuden ja entistä voimakkaamman kosken pyörteisiin. Sittemmin Charlie ja Rose lepäävät onnellisina ”kuin Antonius ja Kleopatra” tyynesti etenevän aluksensa perässä ja ihailevat rannan kauniita lintuja ja elefantteja. He pysähtyvät yötä varten, jolloin miljoonat moskiitot piirittävät ja tekevät heidät hysteerisiksi kauhusta. Vihdoin heidän on pakko hinata ja työntää ”Afrikan Kuningatarta” ruohottuneiden iilimatoisten joenuomien yli – kunnes tuho näyttää väistämättömältä. Rove rukoilee ettei Herra tuomitsisi heitä heidän heikkoudessaan vaan heidän rakkaudessaan. (“Open the doors of heaven for Charlie and me”). Kamera nousee aluksesta ja kuolemaan asettuneista sankareista hieman korkeammalle ja näyttää heidän määränpäänsä, avaran järvenselän. Lyyrisen irrallinen montaasi sateen tulosta kertaa matkan aikaisempia etappeja. Sade kuljettaa aluksen järvelle pelastaen Rosen ja Charlien. Loppukuvassa, kun “Louisa” on uponnut ja tehtävä on suoritettu, Mr. and Mrs. Allnutt uivat laulaen rantaa kohti.

– Matti Salo, Studio 7 (1962)