Nuori pastori palaa Amerikasta Helsinkiin ja päätyy työskentelemään seurakunnan avioliittoneuvojana. Mies yrittää olla mieliksi kaikille, mikä johtaa väärinkäsityksiin ja yllättävään naissankarin maineeseen. Ratkaistavana on myös purku-uhan alle joutuneen idyllisen puutaloalueen kohtalo. Risto Jarvan Puu-Vallilassa kuvattu komedia oli vuoden kolmanneksi katsotuin Tappajahain ja toisen Uuno Turhapuron jälkeen.

***

Mies, joka ei osannut sanoa ei merkitsi käännekohtaa Risto Jarvan uralla. Ohjaaja, joka tunnettiin lähinnä yhteiskuntakriittisistä ja “osallistuvista” elokuvistaan, kääntyi yllättäen herttaiseen ja aurinkoiseen komediaan. Jarvan uraa seuranneille tämä ei tosin ollut niinkään yllättävää, sillä olihan hän ohjannut Speden ensimmäisen elokuvan X-Paroni (1964) ja tehnyt heti perään henkevän Helsinki-komedian Onnenpeli. Muutos oli jyrkkä vain Yhden miehen sotaan nähden, ja tämänkin asian voi ajatella niin, että ammennettuaan arkirealistisen lähestymistavan loppuun tai kestokykynsä rajoille, vaihdos toiseen tyylilajiin oli väistämättä edessä, vaikka monet näkivätkin sen pelkkänä kaupallisena laskelmointina. Toisaalta Jarva heikkojen yleisömenestysten jälkeen varmasti halusi etsiä yleisön tukea ja näyttää, että myös hän pystyi tekemään “suuren yleisön” elokuvia.

Mies, joka ei osannut sanoa ei jalostaa kotimaisen elokuvan piintyneen perinteen, alkeellisen puska-farssin ainekset uudelle tasolle tuomalla peliin oikeat annokset älyä, makua, myötätuntoa ja kontrollia. Toisaalta syvä sitoutuminen aiheeseen puuttuu, tekijät välttävät ottamasta esimerkiksi romanttisia kehittelyjä aivan vakavasti: lähestymistapa säilyy viileänä, nokkelana, etäisesti havainnoivana, mitä hevosen käyttäminen kertojana korostaa. Kysymys on tekijöiden ja yleisön yhteisleikistä, tasavertaisuuden pohjalla. Jarvan elokuva ei lähde liikkeelle yleisön aliarvioinnista, vaan kunnioituksesta eikä se toteuta sellaista älyn ja tunteen riistoviljelyä mikä enimmäkseen on leimannut kotimaista elokuvafarssia.

Ihmiskuvauksen tasolla kysymys ei ole syvällisistä tai edes monisärmäisistä luonteista, vaan tahallisen karsituista tyypeistä, joissa on jäljellä vain muutama, ehkä vain yksi ainoa ominaisuus. Leikkiä leikitään tyylittelyn ja tyypittelyn tasolla, niin kuin komediassa tavataan. Farssin henkilöt ja heidän kommelluksensa ovat sellaista vakioaineistoa, jota voidaan ja halutaan katsoa yhä uudelleen ja uudelleen. Juuri tässä elokuvassa Antti Litja loi omaleimaisen ja supisuomalaisen komediahahmonsa, jota hän sitten hyvällä menestyksellä muunteli ja kehitti edelleen Jarvan kahdessa seuraavassa elokuvassa. Litjan Aimo Niemi on peruskansallinen tyyppi, ujo jurrikka, hämmentynyt naisten edessä, eksyksissä maailmassa tavalla joka hipoo eksistentialistista kommenttia. Viattomuudessaan ja epäkäytännöllisyydessään hän on outo lintu kaikkein tavanomaisimmissa askareissa ja tilanteissa, tehokkuusjärjestelmän ja kyynärpäätaktiikan sisäistäneiden, harhakuvattomien lähimmäistensä joukossa.

Heikkouksineenkin Mies, joka ei osannut sanoa ei onnistuu välittämään tunteen, atmosfäärin, näkemyksen. Ja samalla kun Jarva rakentaa epätodellisen, turvallisen kuluneitten ja tuttujen tyyppien kansoittaman idyllin, hän myös ankkuroi tarinan lähelle meidän maailmaamme näyttämällä ihmisen tietoisen taistelun elinympäristönsä puolesta. Elokuva muistuttaa ihmiskeskeisen elämänmuodon ja katoamassa olevan ympäristön korvaamattomista arvoista ja viittaa ihmisarvoisen elämän mahdollisuuteen myös tulevaisuudessa, kaupunkisuunnittelun yhdenmukaistavasta ja vinouttavasta jyrästä huolimatta.

– Sakari Toiviainen