MONA JA PALAVAN RAKKAUDEN AIKA (1983)

Kirjailijana sittemmin tunnettu Anna-Leena Härkönen esittää vanhempiensa ongelmista kärsivää nuorta. Herätyskokouksessa kaikki muuttuu, ja Mona löytää palavan rakkauden ohella palavan uskon. Mona yhdistää suomalaisessa elokuvassa verrattain harvinaiset teemat: nuorison ja uskonnollisuuden. Lisäksi se on kertomus sisäisestä kamppailusta, avioeroperheestä, nuorison keskinäisistä suhteista ja rakastumisesta.

***

Mona ja palavan rakkauden aika on saanut tunteet kiehumaan. Niskanen on julistanut naistenlehdissä, televisiossa ja radiossa uskonnollista vakaumustaan. Torjunta on ollut kiivasta. Arvostelijat ovat kirjanneet moraalisen paheksuntansa yhtä papillisesti kuin Niskanen on leperrellyt henkisistä kilvoituksistaan. Uskonnollis-maailmankatsomuksellisessa kiistelyssä on jäänyt jalkoihin itse elokuva, jota on luettu kuin piru raamattua. Ristiretkellään rationaalisen maailman kuvan, yhteiskuntakritiikin ja psykologisen realismin puolesta arvostelijat ovat kokeneet Monan takaiskuna Kahdeksan surmanluodin ja Ajolähdön ohjaajalle. Mona on luokiteltu puritaanista mustavalkomoraalia ilmentäväksi taiteellisesti epäonnistuneeksi ja ulkokohtaiseksi elokuvaksi.

Monan ihmissuhderistiriidat puritaaniäiteineen ja alkoholisti-isineen muistuttavat kieltämättä MTV:n Aitiopaikan henkistä kapasiteettia. Mona jos mikä on muistutus siitä, että elokuva ei ole kirjallisuutta, jotakin synopsikseen palautettavissa olevaa, että elokuvakerronta voi transformoida kirjallisesti toisarvoisen materiaalin aivan uuteen olemisen ja elämisen ulottuvuuteen. Niskasen voima on hänen tuntosarvissaan, jotka harjoittavat syvyyssukellusta siellä missä vesi näyttää matalalta, luovat runoutta sinne missä perspektiiviharhainen silmä havaitsee arkipäivän banaliteetteja.

Mona on, tekisi mieli sanoa, puhdasta elokuvaa. Elokuva on katsomista, näkemistä, ja Mona on elokuva katsomisesta, näkemisestä. Ihmiset puhuvat silmillään. Draama on orkestroitu katseiden avulla. Kamera liikkuu silmän jatkeena. Autolla ajokuvat eivät ole täytemateriaalia, vaan elämän etsimisen teeman aistillista ilmausta. Nuoruuden levoton, ilakoiva ja tuskainen harhailu minuuden löytämiseksi on Niskasen suuria teemoja, joka sai liki täydellisen muodon elokuvan Käpy selän alla hermostuneissa kameranliikkeissä ja leikkauksissa. Niskanen ei ole Monassa menettänyt otettaan nuoriin. Riehakkuus ja rikkinäisyys välittyvät kokemuksellisesti, mutta ohjaaja kohoaa tämän kuohunnan yläpuolelle tasapainopisteeseen, josta kykenee näkemään kirkkaammin, selkeämmin. Monan kuvissa on levollisuutta, rauhaa, joka on kovin epäajanmukaista nykyään, kun suurin taiteilija on se joka karjuu kovimmin.

Monaa on syytetty dramaturgisesta löysyydestä. Voisi väittää aivan päinvastoin, että se on liiankin tiukka ja looginen rakenteeltaan. Mutta kuvien virta soljuu pakottomana, hengittävänä. Mona kestää kerrontateknisenä suorituksena formaalin analyysin milloin tahansa. Ehkä kerronnassa on hämännyt sen rakentuminen pehmeän viitteellisen ja avoimen melodramaattisen ilmaisun vuorotteluun. Odotus kasaa jännitteitä, jotka ajoittain purkautuvat ryöpsähdellen. Herkkyys ja hienovaraisuus saavat vastavoimakseen karkean, suoran julmuuden.

Kovin pala on ollut Monan uskonnollinen aines. Elokuva on väärintulkittu puritaaniseksi enkeli vastaan paholainen -tarinaksi. Ensinnäkään Niskanen ei ota nuoriin holhoavaa asennetta, ei ole koskaan ottanut. Kesän avauksen kaljanjuoksu kilpailu on kuvattu innostuksella myötäeläen: tartu nuoruuteen kiinni ja elä nykyhetki täydesti. Saattaa olla virhe pitää Monaa niin puhtaana ja ulkopuolisena suhteessa jengiin, ehkä hänen olisi pitänyt läpikäydä henkilökohtaisesti samoja kokemuksia. Mutta Monan ratkaisu “vaihtaa” poikaystävä Jeesukseen ei välity kestävänä. Uskonto näyttäytyy yhtenä kehitysvaiheena pysyvän kiintopisteen etsinnässä, ratkaisua ei osoiteta lopulliseksi.

– Markku Varjola (Filmihullu 2/1984).