70 MM: ILMESTYSKIRJA. NYT (1979)

Apocalypse Now/Uppenbarelseboken. Nu
Ohjaaja
Francis Ford Coppola
Henkilöt
Marlon Brando, Robert Duvall, Martin Sheen, Frederic Forrest, Dennis Hopper, Harrison Ford
Maa
USA
Tekstitys
svensk text
Kesto
154 min
Teemat
Kopiotieto
70 mm
Ikäraja

Huom! Su 2.6. näytös on loppuunmyyty.

Joseph Conradin Pimeyden sydämen innoittama Vietnam-kuvaus oli Brandon toinen ja viimeiseksi jäänyt yhteistyö Francis Ford Coppolan kanssa. Kapteeni Willard (Martin Sheen) lähtee jäljittämään Kambodžan viidakossa piileskelevää seonnutta eversti Kurtzia (Brando), joka lietsoo salaisia sotaoperaatioitaan punakhmerejä ja Vietkongia vastaan. Coppolan ja Brandon erimielisyydet kuvauksissa saivat kaksikon välit kiristymään ja suuruudenhullu tuotanto venyi vuosien mittaiseksi.

***

Apocalypse Now on tarkoitettu elokuvaoopperaksi” (Coppola)

”Se on totuus, se oli LSD-trippi, se oli mieletöntä.” (Coppola elokuvasta ja Vietnamin sodasta)

”Elokuva saavuttaa korkeimman tasonsa saatanan helikopteritaistelun aikana.” (Coppola)

”Kuvittele, että olet kapteeni Ahab ja olet matkalla ylävirtaan Raymond Chandler –tehtävässä Villin Lännen synkeimmille seuduille. Rentoudu. Coppola kartoittaa reitin.” (B. Ruby Rich, 1979)

Apocalypse Now on etsinnän kuvaus, jokimatkan esitys, kertomus painajaismatkasta ylös jokea lopulliseen hulluuteen, Saigonista Kamputseaan, ”maailman persereikään”. Se on myös psykedelinen trippi, lähimpänä rinnastuskohteenaan Kubrickin 2001: avaruusseikkailu, mutta ”kehityksen” suunta vain on käännetty päinvastaiseksi: superteknologiasta alkukantaiseen. Vuosikausien valmistusaika aiheutti se, että hieman pienimuotoisempi Vietnam-elokuva, Michael Ciminon Kauriinmetsästäjä (1978) ennätti ”varastamaan ukkosen” Coppolan visiolta; samoin teki Oliver Stonen Platoon Kubrickin Full Metal Jacketille kymmenisen vuotta myöhemmin.

Politiikka on Coppolan elokuvasta poistettu miltei kokonaan eivätkä muut amerikkalaiset Vietnam-elokuvat liioin ole puuttuneet sodan syihin – dokumenttielokuvat, kuten Sian vuosi, tietysti poikkeuksina. Coppola näyttää Vietnamia amerikkalaisten, maahantunkeutujien silmin. Coppola myönsikin, ettei hän tiennyt, miltä sota näytti vietnamilaisista. Hän jätti sen aiheen vietnamilaisen ohjaajan tekemään elokuvaan – jota tosin ei ole vieläkään kuulunut.

Elokuvan etsijä on kapteeni Willard, 173. ilmakuljetusrykmentin upseeri, ortodoksisen eliittiosaston erikoismies ja CIA:n palveluksessa toimiva salamurhaaja, jolla on jo ainakin kuusi murhaa tunnollaan. Hän on palannut Vietnamiin, koska USA:ssa oli mahdotonta elää sotakokemusten jälkeen. Elokuvan alussa, joka unenkaltaisuuttaan voisi olla elokuvan loppu, Willard on yksin hotellihuoneessaan, juovuksissa, sekopäisenä, itsetuhon partaalla. Michael Herrin kirjoittamassa tekstissä Willardin litterääri sisäinen monologi etenee Raymond Chandlerin hengessä: ”Everyone gets everything he wants. I needed a mission pretty bad. I wanted a mission, and for my sins they gave me one. Nobody had ever gone on a mission like it before. I was going to the worst place in the world, but I didn’t even know it yet. There is no way to tell his (Kurtz’s) story without telling mine, and if his story is really a confession, then so is mine.”

Willardin salaisena tehtävänä on etsiä ja murhata eversti Kurtz, niin ikään Vietnamiin palannut upseeri, viherbarettikomentaja, joka on teloituttanut neljä etelävietnamilaista siviiliä Vietkongin kaksoisagentteina ja perustanut Kamputseaan, temppelipiilopaikkaan yksityisarmeijan muista luopiosta, sotilaskarkureista, etelä- ja pohjoisvietnamilaisista sekä montagnard-alkuasukkaista (joita elokuvassa esittävät ifugaojen vuoristoheimolaiset). Entisestä mallisotilaasta on viidakon pimennoissa kehittynyt Suuri Valkoinen Jumala.

Muiden merkittävimpien Vietnam-elokuvien (Kauriinmetsästäjä, Platoon, Full Metal Jacket) tavoin Apocalypse Now sijoittuu vuosiin 1968-69. Jim Morrisonin laulu ”The End” oli valmistunut hieman aiemmin (1966-67) ja soveltui lataamaan elokuvan alkutunnelmat: ”This is the end, beautiful friend / This is the end, my only friend, the end / of our elaborate plans. The end, / of everything that stands, the end, / (…) The end of laughter and soft liers, / The end of nights we tried to die / (…) Lost in a Roman wilderness of pain, / and all the children are insane; / waiting for the summer rain (…)”.

Kapteeni Willard on siis elokuvan näkökulmahenkilö, mutta tähän oppaaseen on perin hankala samaistua, sillä elokuva on Coppolan työksi yllättävän kylmä ja aseksuelli – vastakohtana emotionaaliselle, ilmeisen homoeroottiselle Kauriinmetsästäjälle. Hypnoottisen Saigon-aloituksen jälkeen elokuva selkiytyy jokimatkaan, jonka aikana Vietnamin sodasta suodaan edustavia näytteitä, nimenomaan amerikkalaisten aikaansaamasta tuhosta sekä Vietnamin amerikkalaistamisesta, etäisen kotimaan hulluimpienkin aspektien istuttamisesta vieraalle maaperälle. Tiedetään, että Coppola teki elokuvaansa monesti henkensä kaupalla ja koki hermoromahduksenkin ohessa – itse asiassa Martin Sheen ja Coppola olivat molemmat tosi vähällä kuolla Filippiineillä.

Yhdeksännen ilmaratsudivisioonan helikopterihyökkäys rannikon vietnamilaiskylään on elokuvan – ja viime vuosikymmenien toimintaelokuvan ylipäätään – huippujakso. Everstiluutnantti Kilgore, hyökkäyksen johtaja, on valinnut taustamusiikin. Helikopterien kaiuttimista tulvii Wagnerin ”Valkyrian ratsastus” antamaan kolmannen valtakunnan puhtia operaatiolle. Säihkyvä elokuvallinen toteutus on täynnä väkevää moraalista voimaa ja suuttumusta amerikkalaisen superteknologian aikaansaaman tuhon, tuhlauksen ja tuskan johdosta. Siinä tavoitetaan ”Vietnamin sodan lihallinen jokapäiväinen mielipuolisuus” (Michael Wood). Kilgore käyskentelee päässään hattu, joka olisi voinut kuulua Etsijöiden John Waynelle. Hahmossa on muistumia Joseph Hellerin romaanin Catch-22 / Me sotasankarit ja Kubrickin Tri Outolemmen maailmoista, joiden julma komiikka on muuttunut tavalliseksi, arkipäiväiseksi ja hilpeäksi kauhuksi. Surffausfetissi Kilgoren kuolemattomat lausumat ”That gasoline smell. It smells like… like victory” ja ”I love the smell of napalm in the morning” palauttavat mieleen Coppolan kirjoittaman Panssarikenraali Pattonin, nimihenkilön (Georgen C. Scott) hartaan tunnustuksen ”I love the war”.

    Apocalypse Now –elokuvan loppujaksot ovat antikliimaksi, ja yhdeksän kriitikkoa kymmenestä oli samaa mieltä. Coppola halusi välttää jokielokuvien luontaista räjähdyslopetusta (Afrikan kuningatar, Kwai-joen silta) ja luotsata tarinan kääntymään sisäänpäin, filosofisen mietiskelyn ja mytologian kartoittamattomille alueille. Elokuvan loppu vaivasi ohjaajaa koko viiden vuoden ajan. Hän kirjoitti surrealistisia kohtauksia yli sata kertaa, ja kuuluvilla: Pimeyden sydämen lisäksi T.S. Eliotin runoelmat Autio maa ja Ontot miehet sekä edellistä inspiroineet tutkimukset: Sir James Frazerin The Golden Bough: A Study in Magic and Religion ja Jessie L. Westonin graalin maljan legendaa käsittelevä From Ritual to Romance saivat luovuttaa ideoita. Nietzschen yli-ihmiskäsitykset ja Jungin ideat ”varjosta” ilmeisesti takoivat Coppolan päässä. Suppeaan tilaan ahdettiin massiivinen älyllis-emotionaalinen lasti, ja elokuva pysähtyy mahdikkaasti asetelmiksi. Coppola sitä paitsi otti Conradin otsakkeen kirjaimellisesti: loppujaksot sijoittuvat pimeään, puolipimeään tai valon pikaisiin välähdyksiin. Olemme kokonaan historian tuolla puolen; aiemmat oivallukset ”modernista sodankäynnistä järjestäytyneen rikollisuuden äärimmäismuotona: sotilaat Mafiana” (Gilbert Adair) ovat jääneet taakse. Kurtzin murha ristileikataan montagnardien suorittaman carabaon rituaaliteurastuksen kanssa; Willard kieltäytyy uhrinsa jumaluuden perimisestä. Antikliimaksi oli väistämätön, sillä (Conradin keksimä) Kurtzin mielipuolisuus jo ylitettiin Kilgoren osuudessa, pinnallisessa, banaalissa amerikkalaisessa hulluudessa (pahuudessa). Tuon aurinkoisen mielipuolisuuden tuolla puolen toki sijaitsee ihmisen halu Jumalaksi, Kurtzin ”regressio”, mutta ”the horror, the horror” ei Kurtzilta kuultuna voi enää pahemmin säväyttää. Kilgore toteuttaa Kurtzin ”Nuke them all!” ohjelmaa virnistävän rohkeasti, isällisesti, toverillisesti. ”Banality of evil” puistattaa kylmemmin kuin tuskainen, klaustrofobinen pahuus, kun kerran Coppola tarjoaa ”painajaisten vaihtoehdot” (Conrad).

Matti Salo (1988)