HUUTO (1978)

Salaperäinen muukalainen tuppautuu elektronisen musiikin säveltäjän ja hänen puolisonsa taloon. Vieras tuntee Australian šamaanien käyttämän maagisen huudon, joka voi tappaa. Jerzy Skolimowskin kauhudraama on täynnä hallittua outoutta, kihelmöivää jännitettä ja hyviä näyttelijöitä.

***

”Se, minkä nyt kerron teille, on totta. Tarina on aina sama, mutta vaihdan tapahtumien järjestystä ja loppuhuipennuksia, koska haluan pitää sen elossa.” –Crossley (Alan Bates)

Outo ja arvoituksellinen Huuto yhdistää puolalaisen Jerzy Skolimowskin viileästi tarkastelemia peribrittiläisiä erikoisuuksia australialaiseen aboriginaalimystiikkaan, joka oli 1970-luvun elokuvamaailmassa tietyssä nosteessa Peter Weirin töiden (Huviretki hirttopaikalle, Viimeinen aalto) ansiosta. Huuto edusti Englantia vuoden 1978 Cannesin festivaalilla yhdessä Alan Parkerin Keskiyön pikajunan kanssa ja voitti tuomariston Grand Prix’n.

”Kaiken voi tiivistää yhteen virkkeeseen”, Skolimowski on luonnehtinut. ”On mies, jonka huuto voi tappaa.” Elokuva perustuu Robert Gravesin erittäin lyhyeen novelliin. Graves on mukana tarinassa krikettijoukkueeseen kuuluvana sivuhenkilönä, jota elokuvassa esittää Tim Curry.

Monitulkintaisen tarinan kiehtovuutta lisää Tohtori Caligarin kabinettia muistuttava kehyskertomus, jossa pelataan krikettiä mielisairaalan mailla. Eräs potilas, Charles Crossley (Alan Bates) kertoo Gravesille tarinan siitä, kuinka hän tunkeutui avantgarde-säveltäjä Anthony Fieldingin (John Hurt) ja hänen tyytymättömän vaimonsa Rachelin (Susannah York) rauhallisiin kotioloihin ja kertoi heille australialaisissa eräoloissa viettämistään vuosista, liitostaan aboriginaalinaisen kanssa ja heidän vastasyntyneen lapsensa murhasta. Crossley on kertomansa mukaan todistanut monia outoja asioita ja oppinut kylän shamaanilta tappavan huudon…

Entinen Roman Polanskin työtoveri Skolimowski täyttää valkokankaan levottomilla, unenomaisilla yksityiskohdilla, ja antaa Crossleyn koville väitteille tukea Dolby-stereoäänen voimalla, jota käytettiin ensimmäistä kertaa brittiläisessä elokuvassa.

Pienestä näyttelijäkaartista on saatu irti huomattavia suorituksia: Alan Bates onnistuu Crossleyn epämiellyttävän luonteen tulkinnassa, ja Hurt vakuuttaa heikkona aviomiehenä, joka on ylpeä musiikkistudiossaan tuottamistaan oudoista äänistä, mutta kauhistuu kokiessaan jotain aidosti erilaista. Kirkkaimpana loistaa Susannah York vaikeassa Rachelin roolissa, johon hän onnistuu lataamaan vahvaa arvovaltaa ja rosoista seksuaalisuutta. Skolimowskin elokuva on hermostuttava, mutta myös vangitseva ja useampien katselukertojen arvoinen kokemus.

– Lauri Lehtinen 13.4.2005, lähteinään Jonathan Rigby (English Gothic: A Century of Horror Cinema, 2000) ja Julian Grainger (Ten Years of Terror: British Horror Films of the 1970s, 2001)