KUKA KOLKUTTAA OVELLENI (1968)
Who's That Knocking at My Door?/Vem är det som knackar på min dörr? 
Katujen eläväinen äänimaisema, nuorisomusiikki ja arkitodellisuus loivat näyttämön käsitellä katolilaisuutta, seksiä ja nuoren miehen tulevaisuuden näkymiä. Harvey Keitel esittää nuorta miestä, joka ei voi antaa tyttöystävälleen anteeksi tämän menneisyyttä.
***
”The idea was to actually record the daily life of the neighborhood. Who’s That Knocking is all real, all based on real incidents.”
– Martin Scorsese
Miehen ja naisen suhteen vaikeudet näyttävät Martin Scorsesen alku-uran keskeiseltä alueelta. Suhteen vastapoolina on nuorten miesten muodostama poppoo, vetelehtijöistä, korttelin kamuista tai ammattitovereista koostuva, keskenään nahisteleva, turhauttava ja usein väkivaltaa huokuva, joka tapauksessa päähenkilön kipeästi tarvitseva yhteisö, jonkinlainen ”street corner society”. 1950-luvulla Paddy Chayefsky kirjoitti samoista pulmista elokuvissa Marty ja Poikamiesilta.
”Sivullisen kamppailu tunnustetuksi tulemiseksi” on Scorsese itse määritellyt elokuviensa läpikäyväksi temaattiseksi ideaksi. Tässä kilvassa rakkaus jää useimmiten tappiolle: päähenkilö ei ratkaisevan kriisin hetkellä pysty luopumaan ennakkoluuloistaan, piintymyksistään, kunnianhimoistaan, uralla etenemisen toiveistaan.
Scorsesen sankarit ovat ikuisia murrosikäisiä, perhe-elämään epäkypsiä roikaleita, ”top pain in the ass”. Sankarittaret kykenevät eheämmin yhdistämään yksityiselämän ja ammatin vaatimukset: Boxcar Bertha ja Alice putoavat aina jaloilleen.
”Minut kasvatettiin uskomaan, että seksi on likaista, ellei sitä hyväksynyt Jumala – toisin sanoen minun oli mentävä naimisiin” (Scorsese). Esikoiselokuvassa ohjaajan katolinen ja puritaaninen tausta muistuttaa voimaperäisimmin itsestään, vielä pusertavammin kuin Sudenpesässä tai Taksikuskissa konsanaan.
Debyyttielokuvan J.R., entinen pankkivirkailija, nykyinen vetelehtijä, on Sudenpesän Charlie kuutisen vuotta aiemmin ‑ Harvey Keitel oli Scorsesen minähahmo, alter ego ennen kuin Robert De Niro valloitti tämän aseman. Joskin Charlie jatkuvasti arasteli kauniin epileptikon, Teresan rakkautta, heidän suhteensa fyysinen puoli ainakin näytti olevan reilassa. Charlie vain ei ollut valmis lopulliseen sitoumukseen; tämähän olisi tiennyt Mafian kummisedän epäsuosiota.
J.R. on totisesti estyneempi; hän voi harrastaa seksiä vain huorien kanssa, rakkaus ja avioliitto varataan kunnon tytölle, neitsyeelle. Mutta rakkauden kohde, vaalea ei‑katolinen tyttö (Zina Bethune) ei vastaakaan J.R.:n kuvitelmia eikä alistu tämän vanhanaikaisiin sukupuolikukkoiluihin. Nuorukaiselle jää kodin, kirkon ja jätkäsakin kouristunut kehä. Hänen persoonallisuutensa ei pääse eheytymään eikä kypsymään.
Kuka kolkuttaa ovelleni ei etene aina suoraviivaisesti vaan kiertyy monasti takautumiin. Yhtenäisimmässä takautumassa tyttö kertoo epäuskoiselle J.R:lle kuinka joutui raiskatuksi autossa syrjäisellä metsätiellä. Väkivalta kiihtyy suppeassa suljetussa tilassa.
Kohteena on New Yorkin Pikku Italia joskus vuosien 1963‑67 välimailla. J.R. suhteutetetaan ihailemiinsa lännen miehiin John Wayne ‑elokuvissa Etsijät, Rio Bravo ja Mies joka ampui Liberty Valacen.
– Matti Salo (1978, 1987)