Amerikkalaiskaupunkien, tienvarsien ja aavikon houkutus yhdistyivät unohtumattomasti sekä eksistentiaaliseen että konkreettiseen etsintään Harry Dean Stantonin ja Nastassja Kinskin tähdittämässä täysosumassa. Useasti palkittu moderni klassikko vakuuttaa joka osa-alueellaan. Ry Cooder mukaili unohtumattoman tunnuskappaleen Blind Willie Johnsonilta.

***

Monet Paris, Texasin merkityksistä voidaan lukea jo elokuvan nimestä. Se on samalla kertaa lakoninen ja kompleksisen vertauskuvallinen ja näyttäisi kaikkein ensimmäiseksi viittaavan johonkin toiseen Wendersin elokuvaan, joka sijoittuu tuolle monimieliselle ei-kenenkään-maalle Uuden ja vanhan maailman tuntemusten väliin. Wenders on kulkenut pitkän matkan siitä kun hän antoi elokuvan Im Lauf der Zeit (1975) erään henkilön lausua paljon lainatun repliikin: ”Amerikkalaiset ovat kolonisoineet alitajuntamme”. Paris, Texas sen sijaan – eräänlaisena heikkona peilikuvana Wendersin synnyinmaasta, jota koristavat USA:n talous- ja kulttuuri-imperialismin merkit – esittelee Amerikan, joka on eriväristen ”muukalaisten” kansoittama: Travis, jonka äidinpuoleinen isoäiti on espanjalaista syntyperää, kohtaa ensimmäiseksi vahvasti murtaen puhuvan Bernhard Wickin; hänen kälynsä on ranskalainen ja vaimonsa epämääräistä syntyperää. Näin Euroopasta tulee se ”toinen paikka”, joka alituisesti vaivaa henkilöitä ja muodostaa polttopisteen heidän fantasioilleen: Waltilla ei ole koskaan ollut aikaa käydä vaimonsa kotimaassa aivan kuten Texasin Paris edusti Travisin isän silmissä Ranskan Pariisin romantiikkaa.

Samalla elokuvan nimessä tihentyy se minuuden, ihmisen paikan etsintä, unelmien takaa-ajo, harhojen ja todellisuuden rajankäynti, joista tässäkin Wendersin elokuvassa on kysymys. Travisin muistista on neljä vuotta pyyhkiytynyt kokonaan pois, hän etsii itseään kulkurin ja isän roolien väliltä, aivan kuten Janen minuus jännittyy äidin ja huoran ääripisteiden väliin tai Hunter joutuu luomaan uudelleen vanhempiensa kuvan – ja omansa. Tarinaa särkyneestä perheyhteydestä kyllästää kaiken aikaa tietoisuus ihmisen tilasta yleispätevällä tasolla. Perhe, yhteiskunnan ydin, on hajalla, ihmisen minuus on hajalla, eikä yksinkertaisia lääkkeitä ole. Kiinnekohdaksi kelpaa unelma Pariisista tai maapala Pariisissa, Texasissa, jossakin myyttisen Punaisen virran lähellä.

Wendersin elokuville on ominaista alituinen matkanteko: Saksassa, Amerikassa, Amerikasta jonnekin tai jostakin Amerikkaan. Matka tarjoaa sekä konkreettisen että vertauskuvallisen esityksen katoavaisuudesta, ihmisten ja maailman häilyvyydestä, alituisesta liikkeestä. Elokuvan henkilöt elävät kuvien hallitsemassa maailmassa. Psyykkisellä tasolla ne luovat kuvia joita heijastavat toisiin (lopun peepshow-kohtauksen bravuurimainen peilileikki) tai säilyttävät kuvia tavoittamattomasta menneisyydestä (kaitafilmi). Yhtä lailla heidän tajuntaansa täyttävät nyky-Amerikan merkit ja maisemat: punaisena hehkuva taivaanranta maantieltä nähtynä, Los Angelesin valot kukkuloilta nähtynä, lentokenttien ja tienvarsien näkymät – modernia runoutta ja sielunmaisemaa tyypillisimmillään road movien tai käsikirjoittaja Sam Shepardin hengessä. Jälleen on tietysti kyseessä Wendersin luonteenomainen pohdinta representaation ja illuusion luonteesta. Bobby Müllerin kovassa, kirkkaassa kuvauksessa on läpitunkemattomuutta, joka ikään kuin korostaa pinnan ja olemuksen välistä kuilua.

– Sheila Johnstonin (Monthly Film Bulletin, August 1984) ja muiden lähteiden mukaan