Disney-yhtiön animaatiostudio on usein ajautunut taloudellisiin floppeihin yrittäessään tarjota hieman varttuneemmalle yleisölle seikkailutarinoita. Syynä tähän ei ole elokuvien laatu, vaan kenties niiden markkinoinnin vaikeus. Vähälle huomiolle tekoaikanaan jääneellä Atlantiksella on kuitenkin vankka kulttiyleisö, jota tutkimusmatkailu maapallon uumeniin kiehtoo.

***

Karttaekspertti ja kielitaituri Milo Thatch, suuren Thaddeus Thatchin pojanpoika, työskentelee museossa ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Hän uskoo Atlantiksen todella olleen ja tietää että on olemassa opas, Shephard’s Journal, jonka avulla kadonnut saari voidaan löytää.

Paitsi opas matkalle tarvitaan myös rahoittaja, eikä Milon työnantaja tähän suostu. Hän kuitenkin tapaa naisen, joka vie hänet isoisän vanhan ystävän Preston B. Whitmoren luokse. Sieltä hän saa tarvitsemansa oppaan, sukellusveneen ja siihen miehistön, jossa sukupuolet, etninen hajonta ja elokuvaa monipuolisesti virittävät psykologiset luonteenpiirteet on huolella piirretty moderniksi, vaikka stereotyyppisistä malleista ei ole täysin päästy eroon – tällä kertaa se osuu saksalaisiin, ranskalaisiin ja latinohahmoihin.

Matka Atlantin halki tuo vastaan mielenkiintoisia olioita, ja itse Atlantis löytyy sekin. Mutta otetaanko löytöretkeilijät, potentiaaliset imperialistit, vastaan hyvin?

Tämän kertainen Atlantis-versio ei ole tyypillistä Disney-tuotantoa, vaikka ohjaajapari onkin tuttu sellaisista Disney-klassikoista kuin Kaunotar ja hirviö ja Notre-Damen kellonsoittaja. Disney-tuotannolle tyypillinen musiikki- ja laulupainotus on poissa, ja tilalla on vahva film noirin maku, jopa kohtalokasta naista myöten. Suomenkieliseen versioon tätä vaikutelmaa korostavaa Peter Lorre-imitaatiota (Corey Burton) ei ole voitu tietenkään Muulin hahmoon sijoittaa.

Film noir ei ole ainoa käytetty tyylilaji, vaan Edgar Rice Burroughsin ja H. Rider Haggardin klassinen pulp-fiction ja vieläpä romanttinen rakkausnovellikin ovat saaneet luovuttaa omastaan tähän elokuvaan. Sukellusveneajossa on tietenkin muistumansa myös Jules Vernen klassisiin esityksiin. Kun vielä mainitsee Mike Mignolan sarjakuvat, ovat tekijöiden valintojen inspiraatiolähteet lueteltu varsin tarkoin.

Traditionaalisesta Disney-maailmasta on sentään jotain jäljellä. Elokuvien haluttiin tekevän muistumia 1950- ja 1960-lukujen action-elokuviin kuten myös erinäisiin televisiosarjoihin. Siksi elokuva kuvattiin Cinema Scopeksi ja piirroshahmoihin jätettiin käsintehdyn mallin tuntu.

Eikä siinä kaikki Disney-studioilta. Mulanin sankarillisuus, agressiivinen mutta samanaikaisesti passiivinen Tarzan-seksuaalisuus, ja vanhempien sekä lasten välistä melodraamaa korostava painotus Leijonakuninkaasta ovat elementtejä, joista ei voi erehtyä. Oman lisäpiirteensä alkuperäiselle tarinalle antaa myös Atlantiksen kielen konstruoiminen, missä elokuvantekijöitä auttoi alun perin kielitieteilijä Marc Ocrand, joka on keksinyt sellaisia klassisia tv-kieliä kuin avaruuden käymättömän korpitien matkaajien kohtaamat vulcanin ja klingonin.

– Jari Sedergren 9.3.2003