Emmanuellesploitaation ei-tästä-edemmäs: hurmaavan köppöluokan brittisleazea, jossa ähelletään Sohon strippirevyissä ja pornotuottajien suttuisissa takahuoneissa. Tarina jää yhtä hilpeän hahmottomaksi kuin kokonaisuuden yhteys Arsanin, Kristelin ja Jaeckinin maailmoihin. Suomeen rantautuneen USA-version käynnistää talla pohjassa kaahaava mondo-osuus.

***

Britit olivat osallistuneet originaaliin Emmanuelle-huumaan alkuteoksen nimellisellä rip-offilla Emily (1976) – 1920-luvulle sijoitetulla epookkielokuvalla, jonka pääosassa nähtiin nippa nappa parikymppinen Koo Stark. Tämän jälkeen sikäläiset assosiaatiot ilmiöön muuttuvat levottomammiksi. Sitkeästi jatkuneen Carry On -komediasarjan kolmaskymmenes ja sillä erää viimeinen osa muotoutui mesoavaksi pehmopornoparodiaksi nimeltä Carry On Emmanuelle / Jatka vain Emmanuelle (1978). Ja 1980-luvun alussa Lontoon erotiikkaluolien hämäristä sukelsi esiin artefakti nimeltä Emmanuelle in Soho / Emmanuelle ja Sohon kuumat yöt – seksikaupoilla, miestenlehdillä ja parituksella miljonääriksi kohonneen, nykyisen suursijoittajan ja valioliigaomistaja David Sullivanin tuotanto.

Sullivanin blue movie -bisnes oli käynyt kuumana 1970-luvun lopulta alkaen, jolloin hän tahkosi rahaa ennen kaikkea silloisen tyttöystävänsä Mary Millingtonin tähdittämillä seksikomedioilla. Millington kuoli viinan ja lääkkeiden yliannostukseen 33-vuotiaana marraskuussa 1979. Valmisteilla oli jo tuolloin projekti nimeltä Funeral in Soho, jonka nimi muutettiin välittömästi vähemmän makaaberilta kalskahtaneeseen muotoon Emmanuelle in Soho. Uudeksi tähdeksi kiinnitettiin eksoottisen näköinen mutta paksua Yorkshiren-murretta paukuttanut Julie Lee, joka suostui tekemään roolin palkatta sillä ehdolla, että saisi näytellä nimenomaan pääosan. Työnäyte ei johtanut myöhempiin valkokangasrooleihin – jo pelkästään sen takia, että hieman alle kaksi vuotta ensi-illan jälkeen Lee menehtyi auto-onnettomuudessa vain 28-vuotiaana.

Kyseessä on esimerkki pisteestä, jossa suositulla ilmiöllä on kyennyt rahastamaan pelkän nimen ja muutaman ilmaan heitetyn mielleyhtymän avulla: suorinta linkkiä merkitsee tuottaja Eastin näyttelemän nakukuvahuijarin toimisto, jota koristaa sekalainen valikoima Emmanuelle- ja Emanuelle-julisteita. Niinkutsutut näyttelijät vetävät tahallaan alta lipan kuin osoittaakseen, etteivät itsekään ota koko juttua tosissaan. Muutamat toisteiset juonilangat, strippirevyyt ynnä yleinen, avantgardistisella tasolla operoiva kömpelyys johtavat kohti uuden vaihteen finaalia, jossa sisäinen monologi, eroottiset unelmat ja Sohon katunäkymät kietoutuvat yhteen todelliseksi kaaoksen taiteeksi.

Emmanuelle ja Sohon kuumat yöt edustaa brittiläisen seksploitaatioelokuvan viimeisiä valkokangashetkiä ennen tuotannon katoamista videomarkkinoiden uumeniin. Teos oli erittäin suosittu Lontoossa, jossa se pyöri kahdessa teatterissa 35 viikkoa, ynnä Hongkongissa, jossa siitä valmistettiin erityinen hardcore-inserteillä buustattu laitos, joka sitten pyöri kolme vuotta putkeen. Yhdysvaltain markkinoille elokuvan alkuun lisättiin kuusiminuuttinen intro, joka esittelee Sohon seksibisnestä spiidipäissä kaahaavan mondoleffan tavoin. USA:n versio päätyi myös suomalaiseen teatterilevitykseen: intro tosin tarjoiltiin teatterinomistajille erillisellä pikkukelalla siltä varalta, mikäli nämä olisivat halunneet skipata sen ja siirtyä suoraan niinsanottuun asiaan.

Emmanuelle ja Sohon kuumat yöt oli viimeisiä englantilaisia elokuvia, joille British Board of Film Censors BBFC antoi X-luokituksen ennen vuoden 1982 ikärajauudistusta. BBFC:n toimisto sijaitsi tuolloin (kuten nykyäänkin) syntisen kaupunginosan ytimessä osoitteessa 3 Soho Square.

– Petteri Kalliomäki 22.8.2024