I LOVE YOU (1986)
Marco Ferrerille ominaiset obsessiiviset ja mielettömät objektiromanssit kohtaavat erään huipentumansa pääkansallisuudeltaan ranskalaisessa, ytimekkäästi nimetyssä elokuvassa I Love You. Christopher Lambertin tulkitsema ikävystynyt elämänhaahuilija poimii maasta yhtä lausetta toistelevan nukenpään – ja rakastuu siihen intohimoisesti.
***
Marco Ferrerin parhaissa ohjaustöissä toistuvat tietyt perusasetelmat. Alussa näemme ylemmän keskiluokan tai omistavan luokan edustajan työpaikallaan, arvovaltaisen arkensa keskellä. Kotiinlähdön jälkeen jokin menee joko suunnitellusti tai suunnittelematta raiteiltaan, ja kaaren päässä odottaa väkivaltainen purkaus joko itseä tai muita kohtaan. Peruuttamattoman kehityskulun laukaisee jokin esine tai esineellistetty asia, jonka ympärille tarinan mies järjestää universuminsa uudelleen – ja tämä on aina mies, koska Ferreri ei omien sanojensa mukaan ymmärtänyt naisia. Järjenvastaista, monesti arvaamattomana ryöpsähtävää obsessiota objekteihin hän ymmärsi sitäkin paremmin: kyse ei ole niinkään ”materialismin kritiikistä” kuin behavioristisesta maskuliinisen käytöksen erään erityispiirteen tutkiskelusta. Ensimmäisissä visioissa keskusobjekti on vielä – klišeisesti ja hieman hahmottomasti – vastakkaisen sukupuolen edustaja, mutta myöhemmissä elokuvissa miesten tuho tai uuden elämän alku löytyy esimerkiksi ilmapalloista, Dillingerin aseeksi oletusta revolverista, King Kongin pojaksi oletetusta simpanssista tai vaikkapa omasta peniksestä.
Miehiset esinepakkomielteet eivät ole luokkasidonnaisia, kuten osoittaa Ferrerin katveeseen jäänyt 1980-luvun mestariteos I Love You. Christopher Lambertin näyttelemä Michel on palvelualan työväenluokkaa, ostoskeskuksen kojussa työskentelevä matkatoimistovirkailija. Hän punkkaa työttömän kämppiksensä keittiössä sikaa hoitavan aasialaispojan naapurissa, ja hengaa illat taiteilijaboheemien tukikohtana toimivassa hallissa. Michelin elämä ei siis ole erityisen tyhjää, mutta ei kaikkein tyydyttävintäkään. Riittämättömyyden tunnetta lietsoo lasta halajava tyttöystävä ynnä muutama muu nainen, joille Michel ei haluaisi tai jaksaisi antaa yhtään mitään itsestään. Onni avautuu maasta löytyvän, avaimenperänä toimivan nukenpään muodossa, joka vastaa vihellykseen automaattinauhoituksella ”I love you”. Michel alkaa palvoa tätä uutta ”kumppaniaan”, joka täyttää hänen huomionkaipuunsa aina tarvittaessa, ja jolta sitäpaitsi puuttuu kaikki se, mikä tekee naisesta liian kompleksisen entiteetin: kasvojen takana oleva mieli ja ruumis.
I Love You -elokuvan keskeinen miljöö on keittiö, jossa Lambert katselee televisiota ja näpertelee sitä sun tätä (lähinnä nukenpään kanssa) ilta- ja yöaikaan. Tunnelmassa on paljon samaa kuin Michel Piccolin touhuissa Ferrerin 1960-luvun merkkiteoksessa Dillinger on kuollut, jonka loppuhuipennuksen Lambert lopulta löytää TV-ruudusta inspiraatioksi omaan umpikujaansa. Dillingerin ”modernin myytin” toisintaminen osoittautuu mahdottomaksi postmodernissa ympäristössä, tarinan päätepisteessä odottaa filmograafinen luuppi joka toimii kuin märkä pieru.
– Petteri Kalliomäki 7.4.2023