KIVISET PUUTARHAT (1987)

Suuret teemat ja henkilökohtaiset tragediat yhdistyivät Coppolan vähiten nähdyssä elokuvassa. Eeppisiä sotataisteluja kuvannut Coppola päätti tehdä elokuvan sotasankarien hautaamisesta ja Arlingtonin hautausmaasta, samalla kun kuvauksia varjosti hänen poikansa Giancarlon tapaturmainen kuolema. Caanin roolisuoritus kannattelee hienostunutta ja emotionaalisesti väkevää draamaa.

***

Ilmestyskirjan tulikivenkatkuisten taistelunäkyjen jälkeen Kivisten puutarhojen Coppola lähestyy Vietnamin sotaa 1960-luvun lopun kotirintaman kautta. Sotanäyttämön kauhujen sijasta lähtökohtana on amerikkalainen arki, tunteiden kiinnitykset kaukaiseen ja kuitenkin läsnäolevaan sotaan, sen aiheuttamat tietoisuuden murrokset. Elokuvan nimi viittaa Arlingtonin sankarihautausmaahan, jonka kunniavartioston ja “Vanhan Kaartin” pariin tapahtumat pääosin sijoittuivat.

Alkuteoksen kirjoittaja Nicholas Proffitt oli toiminut Newsweekin kirjeenvaihtajana ja valanut romaaniinsa sellaiset vakavat, mietiskelevät sävyt, jotka erottivat sen Vietnam-kirjallisuuden tulvasta. Coppola lämpeni ajatukselle tehdä persoonallinen elokuva rituaalista, joka oli kiehtonut häntä siitä lähtien, kun hän oli teini-iässä käynyt sotilaskoulua. Hän tunsi pystyvänsä kuvaamaan sotilaita yksilöinä useimpien sotaelokuvien klisee tyyppien sijasta. Coppolan vanhimman pojan Giancarlon kuolema veneonnettomuudessa kesken kuvausten antoi työlle oman virityksensä: requiemin tunnelma hallitsee alkujaksosta lähtien elokuvaa, jonka henkii tekijänsä tuolloisia tunteita vastaavaa yksityistä melankoliaa. Jordan Cronenwethin kuvaus korostaa syksyn tummia sävyjä, sisäkuvien rosoisia puupintoja. Toisinaan murhe uhkaa käydä ylivoimailee isänsä sydänkohtauksesta tai kun uutinen Willow’n omasta kuolemasta saapuu lopussa.

Vaikka Coppola ei varsinaisesti kaunistelekaan sotilaselämää, kasarmin arki hänen kuvaamanaan on kaukana vaikkapa Kubrickin Full Metal Jacketin simputuksen kiirastulesta. kersantit ovat kovia ja tiukkoja miehiä, mutta yhteisymmärrys, jopoa ystävyys heidän ja alaisten välillä on mahdollinen. He pystyvät vielä inhimilliseen myötätuntoon, samalla kun he selkeästi tiedostavat sodan uudenlaisen luonteen ja sen menetykset. Kersantti Hazard kieltää sodan kaksin verroin: “Ei ole mitään voitettavana eikä mitään keinoa voittaa sitä”.

Hazardin ja Samanthan, sotilaan ja sodanvastustajan kestävä liitto henkilöi Coppolan idealismia. Ohjaaja venyy myötätuntoisuuteen kumpaisenkin arvoja ja vakaumuksia kohtaan. Taustalta voi aistia hänen epäilyksiään sotaa protestoivien vakavuudesta ja lujuudesta. Hienojen näyttelijöiden ja tarkkojen luonnekuvien myötä Coppola saa aineiston elämään – niin hyvin että hänellä on varaa jopa tunteiluun ja latteuksiin, joiden kanssa pienemmät tekijät olisivat helisemässä. Tässä elokuvassa Coppola näyttää perineen John Fordin suuren tehtävän: kertoa Yhdysvaltain historian kriiseistä empaattisten yksilöiden kautta, unelmien ja todellisuuden yhteentörmäysten välityksellä, perinteisen rituaalin lävitse, herkästi ja tunteikkaasti.

– Peter Cowien (Coppola, 1989), Matti Salon (1987) ja muiden lähteiden mukaan