80-luvun kulttikauhussa kapinaa tarjoilevat goottilaisten aristokraattien sijaan rantakatujen neonvaloissa kruisailevat punkrock-motoristit. Uudenlaisella tavalla ikuisen nuoruuden ja houkutuksen ruumiillistava mustan huumorin sävyttämä klassikko brändäsi vampyyrit katu-uskottaviksi. Ilman Lost Boysia ei olisi Buffya, Twilightia tai montaa muuta modernia vampyyritarinaa.

***

1980-luvun vaihteessa vampyyrielokuvat tuntuivat elävän lopunaikoja. Lähes samanaikaisesti valkokankaalle tulivat Werner Herzogin Nosferatu – yön valtias (Nosferatu – Phantom der Nacht, 1978), John Badhamin Dracula (1979) ja Stan Dragotin Rakkautta ensi puraisulla (Love at First Bite, 1978). Näistä kaupallisesti menestyi ainoastaan Dragotin teinikomedia, joka tuntui antavan suuntaviivat lajityypille pitkäksi aikaa eteenpäin: kaukaa menneisyydestä nykypäivään asti sinnitelleet vampyyrivanhukset muuttuivat verta himoaviksi teineiksi – tai jupeiksi kuten Tony Scottin Veren janossa (Hunger, 1983). I was a Teenage Vampire -elokuvan nimi on kuvaava. Samaan 1980-luvun nuorisovampyyrisykliin nivoutuvat muun muassa Yksi puraisu (Once Bitten, 1985), Kauhujen yö (Fright Night, 1985) ja myös Joel Schumacherin Lost Boys.

Lost Boys on nykyaikaan siirretty muunnelma perinteisestä vampyyritarinasta. Vampyyritaruston ja sarjakuvien ilmiöt puhkeavat kukkaan kalifornialaisessa rannikkokaupungissa Santa Clarassa, jossa terhakkaat pikkupojat valkosipulin, vihkiveden ja seipäiden taatuin asein käyvät Kiefer Sutherlandin johtaman vampyyreista koostuvan moottoripyöräjengin kimppuun. Michael ja hänen pikkuveljensä Sam ovat äitinsä kanssa juuri muuttaneet kaupunkiin. Taustalla on vanhempien ero. Michel ajautuu vain öisin liikkuvien outojen prätkäjengiläisten seuraan, Sam puolestaan tutustuu vampyyrejä metsästäviin ikätovereihinsa.

Alkujaan elokuvasta piti tulla Peter Panin vampyyriversio, jonka olisi ohjannut Richard Franklin. Richard Donnerin ja Harvey Bernhardin päädyttyä tuottajiksi elokuva fokusoitui teinikauhukomedian suuntaan. Ohjaaja Joel Schumacher viimeisteli Lost Boysin teinikauhukomediaksi niin tyyliltään kuin sisällöltäänkin. Päähenkilöinä ovat söpöt teinivampyyrit trendikkäissä kuteissaan ja lakatuissa tukissaan. Taustalla soivat Music Televisionin hitit. Vanhan liiton kauhuentusiastit kavahtivat moista modernisaatiota.

Kaikki alkaa hyvin, totesi Kim Newman. ”Vaikuttaa siltä, että elokuva keskittyisi Kalifornian teinikarkulaisiin ja nihilistisiin nuorisokultteihin ja näyttäisi ajankohtaista paikalliskuvaa Santa Claran ympäristössä hengailevista kummajaisista. Rambo-juniorien, valkosipulin viskelyyn perustuvan slapstick-komiikan ja mukamas vitsikkään dialogin myötä Lost Boys kuitenkin kääntyy laiskasti koomiseksi.”

– Kim Newman, Monthly Film Bullentin 1/1988 ja muiden lähteiden pohjalta Pasi Nyyssönen 18.2.2013