ISHTAR (1987)
Erottamaton osa Hollywoodin nurjan puolen ikonostaasia. Dustin Hoffmanin ja Warren Beattyn näyttelemä, kovaonninen laulajaduo lähtee etsimään menestystä Marrakeshista – päätyen sokean kamelin selässä kylmän sodan aavikkomyrskyn keskelle. Mayn ”elämän tilaisuudesta” sukeutui spektakulaarinen floppi, josta kaikki tykkäsivät kyttyrää. Aineksista on itsestäänselvästi kuoriutunut moderni kulttiklassikko.
***
”Telling the truth can be a dangerous business /
honest and popular don’t go hand in hand/…”
(Lyle Rogersin & Chuck Clarken “mestariteoksen” alkua)
Kun Elaine Mayn kolmas ohjaustyö Mikey & Nicky (1976) koki yleisökadon eikä voittanut monta kriitikkoakaan puolelleen, Mayn jo siihen astikin vaivalloinen elokuvaura näytti katkeavan kokonaan. Elaine Mayn ”elokuvatohtorin” taitoja kuitenkin tarvittiin sellaisten teosten kuin Heaven Can Wait / Taivas saa odottaa (Warren Beatty & Henry Buck, 1978), Reds / Punaiset (Warren Beatty, 1981), Tootsie / Tootsie – lyömätön lyyli (Sydney Pollack, 1982) ja Silkwood / Tapaus Silkwood (Mike Nichols, 1983) käsikirjoitusten vaiheissa. May antoi noihin elokuviin useimmiten merkittäväksi katsotun, tavallisesti nimettömän, panoksensa. Warren Beatty näyttää olleen suurimmassa kiitollisuudenvelassa. Niinpä May sai vielä kerran tilaisuuden Beattyn tuottamassa elokuvassa Ishtar.
40 tai 50 miljoonaa dollaria maksanut Ishtar ei tuonut menojaan takaisin, ei lähimainkaan. Tuntuu siltä, että Mayn ohjaajantaival lakkasi siihen. Ishtar on vaatimaton vaikkakin sympaattinen päätös merkittävälle ja poukkoiselle uralle. Kyseessä on irtonainen, huolettoman tuntuinen muunnelma 1930–40-lukujen suositusta Paramountin Road-sarjasta (Kaksi iloista merimiestä…), jossa Bing Crosby, Bob Hope ja Dorothy Lamour seikkailivat maapallon eksoottisilla seuduilla. Lähimpänä ”mallina” ilmeisesti oli David Butlerin ohjaama Road to Morocco / Kaksi iloista merimiestä Marokossa (1942), mutta elokuvasta Road to Zanzibar / Kaksi iloista merimiestä Afrikassa (1941) ehkä periytyi Bing Crosbyn henkilöimän Chuck Reardonin etunimi. Road to Utopia / Kaksi iloista merimiestä Alaskassa (1945) puolestaan luultavasti luovutti juonen käynnistykseksi vanhan klišeen varastetusta kartasta. Joka tapauksessa Elaine May suhtautui kaikkiin lainoihinsa ja ”varkauksiinsa” tosi suurpiirteisesti. Juonen koukerot ja eksoottiset ympäristöt häntä tuskin kiinnostivat: tärkeintä oli kahden keski-iän kynnyksen ylittäneen miehen, juutalaisen ja gojin, ystävyys ja ammattitoveruus, jota pikku petoksetkaan eivät keikauta, kaunottaren mukamas aiheuttamasta rivaliteetista puhumattakaan. Ishtar on synkeän Mikeyn & Nickyn koominen muunnelma.
Elokuva alkaa New Yorkissa ja jatkuu siellä valtaosin takaumana: miten teksasilainen juntti Lyle Rogers ja paljasjalkainen newyorkinjuutalainen Chuck Clarke tapasivat toisensa ja lyöttäytyivät yhteen, eteenpäin ponnistelevaksi säveltäjä-sanoittaja-laulaja-teamiksi, joka ei anna keskinkertaisten kykyjensä eikä huonon menestyksensä lannistaa itseään. Naistenmiehenä esiintynyt Chuck yrittää tyttönsä jättämänä itsemurhaa ja tunnustaa sitten Lylelle, että asui vanhempiensa luona 32-vuotiaaksi ja ettei ole saanut elämään otetta. Vastaavasti Lyle murtuu vaimon lähdettyä. Ystävyys lujittuu vastoinkäymisistä. Pohjois-Afrikka kutsuu – ainoana paikkana, joka kelpuuttaa esiintyjät…
New Yorkin osat ovat Elaine Mayn tuttua aluetta. Hänen otteensa kavereiden edesottamuksiin on lempeän satiirinen, miekkosten lahjattomuutta ymmärtävä ja heidän sitkeyttään kunnioittava. Pohjois-Afrikassa, myyttisessä emiirikunnassa Ishtarissa ja Marokossa, May on tietysti vähemmän kotonaan. Ishtar on sisällissodan ja vallankumouksen partaalla. CIA ja KGB ja muidenkin maiden agentit ovat toistensa niskakarvoissa kiinni kaiken aikaa. Chuck ja Lyle joutuvat tahtomattaan ja tietämättömyyttään vastapuolten väliseen ristituleen. Kohta kaikki tahot haluavat heidän katoamistaan. Salaisella kartalla, jonka löytyminen voisi mullistaa koko poliittis-historialliset olosuhteet, on näköjään suuri merkitys juonelle, mutta May ei piitannut hitchcockilaisesta ”MacGuffinistaan” viiden pennin vertaa. Saharassa hölmöilevästä sokeasta kamelista ja spekuloivista korppikotkista ei lypsetä suuriakaan nauruja. Parhaassa Afrikka-jaksossa berberitulkiksi otaksuttu Chuck joutuu toimimaan aseidenmyyjien apuna huutokaupassa: omalaatuinen tulkki ”osaa” berberimurteita ja englantia vaan ei arabiaa. Lyle avustaa Chuckia arabien joukosta.
John Kobalin huomio Warren Beattysta ja Dustin Hoffmanista nähdäkseni osuu maaliin: nämä taitavat näyttelijät eivät nyt olekaan riittävän hyviä henkilöimään kehnoja esiintyjiä vaikuttamatta ikävystyttäviltä. He ovat liian todellisia hahmoja: jotkut nimenomaiset koomikot olisivat osanneet liioitella ja tyylitellä hahmot irti maallisesta, mutta sellainen ei ehkä olisi kiinnostanut Maytä. Elokuvasta jää Pauline Kaelin kanssa kaipaamaan vitaalisuutta, koomista energiaa…
– Matti Salo 1994. Lähteitä: Pauline Kael: Hooked: Film Writings 1985–1988 (1990); John Kobal: “Ishtar”, Films and Filming December 1987, 26–27.