Viimeisenä elokuvaohjauksenaan Zetterling päätti sovittaa Agnes von Krusenstjernan, kirjailijan esikoisohjauksensa takana, tarinan valkokankaalle. Elokuva tutkii von Krusenstjernan asemaa uraauurtavana erotiikan kuvaajana sekä hänen intohimoista ja myrskyisää avioliittoa kirjailija David Sprenglerin kanssa. Pääpari Stina Ekblad ja Erland Josephson palkittiin suorituksistaan Guldbaggeilla.

***

Kun Agnes von Krusenstjerna kevättalvella 1940 kuoli vain 45 vuoden ikäisenä, oli kiihkottomimmilla elämäntyön arvioijilla aihetta puhua ”ruotsalaisen kirjallisuuden suurimmasta ihmiskuvaajasta sitten August Strindbergin”. Samaa kiihkottomuutta ei liene juuri esiintynyt kirjailijan elinaikana. Seksuaalitabujen rikkojana ja oman kasvutaustansa, degeneroitujen vanhojen ”suurten” sukujen (Hamiltonit, Gijerit) armottomana, usein myös avoimen kostonhimoisena kuvaajana hän ehtimiseen eli skandaalin kuohuissa ja ennakkoluulojen puristuksessa. Von Krusenstjerna oli tasapainoton hysteerikko, joka kirjallisen työn tuottoisien kausien välillä vietti pitkiä periodeja mielisairaaloissa, mutta koki sairautensa ikään kuin vapautuksena, vastuuttomuuden puolustuksena, luovien voimiensa irrottajana. Kohua lisäsi kirjailijan arvuuteltu, arvoituksellinen suhde aviomieheen David Sprengleriin. Vaimonsa tuotannon editoijana Sprenglerin väitettiin (ja säilyneistä käsikirjoituksista tämä tiedetäänkin) lisäilleen von Krusenstjernan teksteihin jaksoja, jotka antoivat tälle perversioiden kuvaajan kyseenalaista mainetta.

Hienosta esikoiselokuvastaan Älskande par (Rakastavia pareja, 1964) lähtien näyttää Mai Zetterling jotenkin samaistavan itsensä Agnes von Krusenstjernaan, jonka elämän hän nyt on ottanut kuvattavakseen Amorosassa. Se on barokkiin viritetty sairaskertomus, joka alkaa Venetsian karnevaalista: juhlahumussa kuhisevan naamioituneen kaupungin kanaalien ja kujien läpi viedään jälleen kerran sairastunut Agnes (Stina Ekblad) Sprenglerin (Erland Josephson) saattelemana mielisairaalaan, jossa hän repii vaatteensa ja uusimman käsikirjoituksena, köytetään pakkopaitaan. Venetsiaan palataan nyt tyvenemmin tunnelmin ja auringonlaskun sävyin Amorosan lopussa, kun välillä on yhtenä laajana takaumana eletty kappale Krusenstjernan myrskyistä elämää neuroottisista tyttövuosista kirjallisen luomistyön Sturm und Drangiin.

Amorosa on intensiivinen, paikoin groteski kuvaus elämän irvokkaasta karnevaalista poikkeusihmisen yksiöllisenä kokemuksena. Toinen symboli, joista Zetterlingin kuvadramaturgiassa ei muutenkaan ole puutetta, on tuo pakkopaita: ristiriita kapinan ja sukuperinnön (tuotannon ehtymätön arvokkain lähde) välillä, ”verta kynäni kärjessä”, niin kuin Agnes joskus sanoi.

Kronologiasta Amorosa ei isosti piittaa, puvusto on 20-lukua meitä ajallisesti lähimmissäkin jaksoissa, vaikka suurimmat skandaalit lienee aiheuttanut vasta 30-luvun puolella Frökarna von Pahlen, josta Zetterling otti aiheensa Rakastaviin pareihin. Mutta kronologia ei ole oleellinen tekijä. Kiitos Stina Ekbladin demonien raastaman Agnesin ja Erland Josephsonin tyynen kyynikon Sprenglerin syvästi sisäistettyjen tulkintojen tämä luovan disharmonian kuvaus, niin raskasvireinen kuin se onkin, jaksaa kiinnostaa. Samaa tasoa on myös Rune Ericsonin upea kuvaus.

– Heikki Eteläpään mukaan (”Intensiivinen kuvaus elämän irvokkaasta karusellista: Verta kynän kärjessä”, US 26.9.1987)